Jokainen, joka on koskaan pelastanut eläimen, kertoo sinulle, että se on sellainen kokemus, joka ravistelee DNA:tasi. Et kasvata hiuksia uudelleen kaljuuntuvaan päähän tai juokse yhtäkkiä neljää minuuttia mailia, mutta positiivisen energian pulssi kiertää ihmiskehon läpi aivan kuin kierre. Joissakin tapauksissa tuon emotionaalisen räjähdyksen fragmentit ovat tarpeeksi voimakkaita, jotta niitä voidaan lukea nykyaikaisten lääketieteellisten ihmeiden ansioksi. Ja yhdelle texasilaiselle naiselle kokemus oli tarpeeksi syvällinen herättämään hänet koomasta. Nimeni on Danielle…
"Nimeni on Danielle ja siitä on kulunut yli vuosi, kun minulle tapahtui jotain kauheaa. Olen nyt valmis jakamaan tarinani", selitti kirje, jonka saimme äskettäin eläinlääkärin Danielle Torgersonilta Killeenistä, Texasista. "Neljä vuotta sitten joku toi koiranpennun klinikalle. Minua ei määrätty siihen huoneeseen, mutta olin toisessa huoneessa, kun tunsin jonkun vetävän minut käytävään. Se oli outoa, mutta katsoin toiseen koehuoneeseen ja näin koiranpennun pöydällä. Hän katsoi minua niin kipeällä ja epätoivolla. Mies oli tuonut hänet sisään pentua varten, mutta en tiennyt, että se oli "palovamma". päähän kuin joku olisi kaattanut hänet bensiinillä ja sytyttänyt hänet tuleen.
Mutta Daniellen omatunto alkoi kamppailla tämän nuoren elämän sammuttamisen epäoikeudenmukaisuudesta ennen kuin se oli tuntenut yksinkertaiset ilot, jotka jokaisen koiran pitäisi tietää. Hän pohti, voisiko hän saada oman sängyn. Voisiko puiston läpi kävellä viileässä iltailmassa? Oliko mahdollista, että tämä pentu herää joka aamu sellaisen henkilön viereen, jonka ensimmäiset sanat olivat hänen nimensä?
"Kysyin eläinlääkäriltä, voisiko jotain tehdä", Danielle muistelee. "Hän sanoi, että hoito voidaan suorittaa, mutta vain suurella rahalla."
Pelastus alkaa
Ja se oli kaikki mitä Daniellen tarvitsi kuulla. Hän ei ollut varakas, mutta hän oli päättäväinen ja jos oli mahdollisuus toipua, hän oli jo päättänyt tarttua siihen. Joten Danielle antoi miehen, joka toi pennun, merkin huoltajuudesta. Sitten hän otti yhteyttä tohtori Elaine Capliniin Austinissa ja koiranpentu vietiin kirurgiseen konsultaatioon, jotta nähtiin, mitä voitaisiin tehdä.
"Hän ei pystynyt syömään tai juomaan, koska osa hänen suustaan oli sulanut", Danielle muistelee.
Skingraft-leikkaus tehtiin suun rekonstruoimiseksi ja pian pennun kunto parani dramaattisesti ja hän alkoi toimia omillaan.
Danielle antoi pennun nimeksi D'Artagnan (joka palveli Ludvig XIV:tä Kaartin muskettisotureiden kapteenina) tai lyhyesti herra D ja esitteli hänet muille koirille ja kissoille, jotka toivottivat hänet tervetulleeksi.
Mister D:stä alkoi kasvaa iso koira ja hän ansaitsi maineen anteliaasta luonteestaan. "Hän antaa kaikkien kissojen nukkua kanssaan, ja olemme itse asiassa nähneet hänen jakavan ruokaa muiden koirien kanssa. Hän poimii ruuanpalat ja antaa sen niille."
Mutta kadulla herra D:tä pidetään joskus pedona.
"Hän näyttää ihmissudelta ihosiirteineen ja ihmiset ovat tavallaan peloissaan", Danielle selittää. "Mutta hän todella on minun rakastava enkelini, ja tiedän, että hänen pelastaminen auttoi minua."
Katsos, viime vuonna Danielle joutui kauheaan moottoripyörä-onnettomuuteen, kun hän yritti välttää törmäystä auton kanssa. Muutamassa sekunnissa hän oli maassa verenvuotoa murtuneen kallon kanssa ja odotti pelastushelikopteria traumakeskukseen, jossa lääkärit eivät löytäneet aivotoimintaa.
Danielle makasi 12 päivän ajan liikkumattomana vaaleansinisessä sairaalapukussaan, kun hänen Saksasta lentänyt äitinsä kulki edestakaisin sairaalan ja Daniellen kodin välillä huolehtiakseen paitsi kuolevasta tyttärestään, myös eläimistä, jotka merkitsivät hänelle maailmaa.
Yöllä Daniellen ex-aviomies auttoi hoitamaan lemmikkejä, jotta hänen äitinsä voisi viettää enemmän aikaa Daniellen kanssa ja yrittää levätä, mutta kaikki pelkäsivät pahinta.
Mutta mielen hiljaisuudessa Daniellen sielusta kuului kovempi ääni.
"Minun piti palata herra D:n ja muiden "lasteni" luo, koska he tarvitsivat minua ja minä tarvitsin heitä", Danielle kertoo tuntevansa, että hänellä oli epätoivoinen tarve päästä uudelleen yhteen lemmikkiensä kanssa huolimatta siitä, ettei ollut lääketieteellisiä todisteita siitä, että hän käsitteli näitä tunteita kooman aikana.
Minun piti herätä eläinteni takia
"12 päivän kuluttua tapahtui ihme", Danielle sanoo kyyneleen. "Heräsin. Lääkärit ja sairaanhoitajat ovat kertoneet minulle, että ensimmäiset sanat, jotka lausuin, olivat "herra D.""
Danielle pysyi kuntoutuksessa useiden viikkojen ajan, kun hän oppi kävelemään ja puhumaan täysin. Hän tuntui niin tuskallisen pitkältä olla poissa rakkaistaan, ja se motivoi häntä työskentelemään kovemmin joka päivä.
"Kun vihdoin pääsin kotiin, herra D oli niin onnellinen", Danielle sanoi. "Hän tarkkaili minua koko ajan. Kun hän tunsi, että minua sattuu, hän laittoi tassunsa varovasti pääni päälle ja huokaisi. Tiedän todella, että ilman herra D:tä en olisi täällä. Hänestä on tullut muskettisoturini, suojelijani ja hän on antanut minulle turvaa ja suojaa, jota minulla ei koskaan ollut ihmisiltä."
Nyt täysin toipuneena Daniellen suurin toive on, että hänen tarinansa innostaa muita pelastamaan eläimiä. Hän pyytää ihmisiä harkitsemaan pelastamista lemmikkien ostamisen sijaan ja selittää, että "teidän välinen side on sellainen, jota ei voi koskaan katkaista".
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
5 PAST RESPONSES
Hoping i don't offend: I am a 47 year old Hunter/Gatherer and we mostly view our elk hounds and huskies as 'tools'; to haul wood, pull sled, keep bears away, and hunt game. We treat them good enough and feed them well, but rarely develop deep emotional bonds to them. Doing so, would render them ineffective for certain tasks you see, and a hard living makes a long life for dog a real challenge. However, this telling moved my emotions deeply, and i am reminded to be so grateful and give thanks, to and for, our four legged friends for all they do for humanity. Thank you so kindly, for sharing this beautiful story.
Touched me. I promise to rescue more animals and take care of them.
Beautiful story. All my pets (furred friends) have been rescues. From greyhounds to a 13 year old Weimeraner from a shelter; we thought Millie would live a peaceful 6 months, she lived to be nearly 17 which is like Forever for a large dog. She was truly too happy to pass on. Blessings to you for rescuing Each Other. HUG!
The love and bond I have with my little Shih Tzu is like no other. I never thought I could learn so much about living and giving from an animal. He has taught me how to savor life; stop and smell the roses so to speak. And, watching how he connects with people has made me want to experience this freedom without fear.
Simple comment-BEAUTIFUL story. THEY are the beautiul ones NOT US...