Tarina väärästä Rakkaudesta Ja Ironiasta

KUN MAAILMA ALKOI , ihmissydämessä oli paikka kaikelle, ja kaikki oli paikallaan. Tämä tarkoitti, ettei koskaan, koskaan tarvinnut etsiä mitään. Mikä kuulostaa hirveän kätevältä, ja juuri sitä se oli. Kauheasti. Kätevä. Tässä moitteettomassa järjestyksessä kaikki tapahtui aikataulussa. Esimerkiksi Serendipity sai tiistai-iltapäivisin klo 14.00-ajan (mikä tarkoitti tietysti sitä, että ihmiskunta torkkui sen läpi aina). Kaikki auringon alla oli luotettavaa ja huomattavan tylsää.

Ihmiset alkoivat pian suunnitella itselleen pieniä pelejä tehdäkseen asioista mielenkiintoisempia. Tätä varten he karkottivat rakkauden sademetsiin ja asettuivat onnellisuudelle korkealle jyrkälle vuoren huipulle. He jättivät tyytyväisyyden keskelle merta ja hautasivat täyttymyksen jonnekin erämaahan. He suunnittelivat myös naamioiden päällekkäisiä naamioita, kunnes kukaan ei enää ollut aivan varma siitä, keitä he todella olivat.

Kaikki tämä toiminta synnytti kirjailijoiden genren, jotka alkoivat kirjoittaa hedelmällisesti siitä, kuinka löytää itsensä. He kehittivät myös kyseenalaisen sarjan 10-vaiheisia pikakuvakkeita todelliseen rakkauteen, tarkoitukseen, valaistumiseen ja vastaaviin. Muutamat heistä todella tiesivät mistä puhuivat, mutta useimmat vain keksivät sen edetessään. Tämä johti, kuten arvata saattaa, vuosituhansien väärinkäsityksiin, lukuisiin villihanhien takaa-ajoon ja laajalle levinneeseen hämmennykseen.

Sillä välin rakkaus jäi yksinäiseksi sademetsässä ja onnellisuus kärsi huimausta vuoren huipulla. Tyytyväisyys ei koskaan löytänyt merijalkojaan ja täyttymys kasvoi klaustrofobiseksi maan alla. Joten he kaikki hiipivät takaisin kotiin eräänä päivänä, salaa ja ilmoittamatta. Vara-avaimillaan he päästävät itsensä takaisin ihmissydämen kammioihin ja ottavat vanhan asuinpaikkansa suloisin helpotushuokaisin. Heidän paluunsa jäi kuitenkin huomaamatta. Jokainen ihminen oli tähän mennessä kuluttanut omaa etsintäään. He kynsivät sademetsissä, skaalauivat vuorijonoja, johtivat syvänmeren sukellusretkiä ja matkustivat autiomaan halki etsimään sitä, mikä oli jo tullut kotiin. Juuri tässä vaiheessa ironia tuli maailmaan.

Hyvin pian tekniikka alkoi korvata kaikkea vaikeasti löydettävää. Kun merkitystä ei löytynyt, ihmiskunta lohdutti itseään ihmeillä, kuten GPS:llä. Aina voi luottaa siihen, että pystyi hakemaan reittiohjeet lähimpään kauppakeskukseen. Tekstiviestit ja tweetit alkoivat edustaa keskustelua ja ehtoollista. Kenellä muuten oli aikaa enemmän kuin tavukokoisille parisuhteen ja todellisuuden auttajille? Ihmiset, jotka etsivät vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, alkoivat kääntyä yhä enemmän Googlen puoleen (jonka on myönnettävä, että vastausprosentti oli keskimäärin nopeampi kuin Jumala).

Ja niin vuodet vierivät kuin aalto aallolta. Ihmisten elämästä tuli suurempi, kirkkaampi, nopeampi, äänekkäämpi. Ja markkinoille ilmestyi käsittämätön määrä jäätelön makuja. Silti kiihkeän vauhdin, kimaltelevan ulkopinnan ja kaiken sen jäätelön alla ihmiset olivat uupuneempia, peloissaan ja yksinäisempiä kuin koskaan historian aamunkoitosta lähtien. Ja aina niin usein yksi heistä tuli niin kyllästyneeksi ja kyllästyneeksi koko pelleilyyn, että he turvautuivat rajuihin toimenpiteisiin. He sulkivat matkapuhelimensa ja kääntyivät pois näytöltä. He lopettivat puhumisen ja twiittauksen ja ostosten tekemisen ja etsimisen ja putosivat äkillisesti ja suloisesti takaisin ihonsa ihoon ja sydämensä sydämeen.

Silloin rakkaus ryntäisi tervehtimään heitä halaamalla, onnellisuus laittoi vedenkeittimen päälle kupillista teetä varten, tyytyväisyys suuntautui takkaan ja täyttymys alkoi laulaa.