Kiitollisuuden Toivelistani

Teen omanlaistani toivelistaa. En sellaista. tavanomainen lista asioista, jotka haluan tehdä ennen kuin lähden tältä maan päältä, vaan selvitys niistä ystävällisyyden pisaroista, jotka ovat täyttäneet ämpärini reunoja myöten.

Olipa lahjoitus sitten yksi tippa silmätipposta tai gallonallinen anteliaisuutta, kaikki ne ovat piristäneet sieluani, pesseet pois tuntikausien tuskan ja kantaneet minua myrskyisten koettelemusten läpi.

Ja niin olen päättänyt tehdä tietoisen ponnistuksen tunnistaakseni nämä ei-niin-satunnaiset teot. Jotkut olivat yhtä väliaikaisia ​​kuin aamukaste, mutta silti viilentäviä. Toiset ovat olleet kuin tiputuksia, jotka jatkuvasti ravitsevat minua. Muutamat olivat kuin kesämyrskyjä: sähköistäviä, voimakkaita ja lyhyitä. Tiesivätpä tekijänsä sitä tai eivät, jokaisella niistä oli merkittävä vaikutus. Ne sammuttivat henkisen kuivuuteni ja jättivät minut täyteen kiitollisuutta.

Kohde numero 1: Puhdas koti – Lämmin sydän

Ensimmäinen tarinani sijoittuu aikaan, jolloin olin kahden taaperon nuori äiti: Albert, joka oli kaksi ja puolivuotias, ja Nicholas, joka oli juuri täyttänyt yksi. Neljän hengen perheemme asui Washingtonin osavaltiossa, noin 1 600 kilometrin päässä suurimmasta osasta perhettämme Etelä-Kaliforniassa. Muuttoamme sinne seuranneiden puolentoista vuoden aikana olimme löytäneet ihanan ystäväpiirin. Olimme läheisen ja tiiviin suhteen alkuvaiheessa. Vain aika näyttäisi, purkautuisivatko langat vai kietoutuisivatko ne yhteen loppuiäksi.

Albert oli sairastunut vakavasti influenssaan. Saimme pian tietää, että hänen nopea heikkenemisensä johtui tyypin 1 diabeteksesta (T1D). Hänet otettiin aluksi sairaalaan kymmeneksi päiväksi. 24 tunnin kuluessa kotiinpaluusta hän sairastui uudelleen vatsainfluenssaan – erittäin vaarallinen tilanne kenelle tahansa tyypin 1 diabetesta sairastavalle, puhumattakaan juuri diagnosoidulle taaperolle. Hän palasi sairaalaan lähes viikoksi vakauttamaan tilansa.

Molempien sairaalajaksojen aikana mieheni Matt ja minä nukuimme vuorotellen Albertin vierellä. Vietimme molemmat päivämme siellä, vuorotellen kuka jäi hänen luokseen yöksi ja kuka meni kotiin hoitamaan Nicholasta. Onneksi yksi ystävistämme tarjoutui vahtimaan Nicholasta, kun olimme sairaalassa. Hänen nuorin tyttärensä oli samanikäinen kuin hän, ja he olivat kuin kaksi hernettä palkossa. Samaan aikaan kun me opimme insuliinin liika- tai aliannoksen vaaroista, nuorempi poikamme nautti pidemmästä leikkitreffistä.

On sanomattakin selvää, että Matt ja minä olimme aivan uupuneita. Unenpuute ja huoli veivät meiltä malttia.

Pelko kirkaisi mielessämme, kun opettelimme uudelleen huolehtimaan esikoisestamme. Puhumattakaan siitä, että meillä oli yksivuotias lapsi, joka oli hämmentynyt vanhempiensa pitkittyneestä poissaolosta. Ja talo – oi, talo! Se oli jälleen yksi asia, joka ei saanut puhdasta paperia. Tämän melun ja hämmennyksen katseleminen vain lisäsi ahdistustani. Tunsin itseni täysin riittämättömäksi ja täysin kykenemättömäksi tekemään asialle mitään.

Sairaalakäyntien välissä eräs toinen ryhmämme jäsen piipahti tuomaan meille illallisen ja kysymään, miten meillä menee. Tämä ystävä oli se pikkutarkka ystävä piirissämme. Tiedättehän tyypin – ihminen, jonka koti on moitteeton – tyylikäs ja tyylikäs – suorastaan ​​hohtava. Yhdenkään pölypupun ei anneta lisääntyä hänen kodissaan. Luulisi, että kateus kehittyisi vihaksi, mutta niin ei koskaan käy, koska hän on vain niin mukava ja viehättävä.

Kun hän saapui, olin pyykkikasojen keskellä, jotka täyttivät sohvani jokaisen neliösenttimetrin. Lisää vaatekasoja peitti jalkani. Nolostuneena työnsin kasat sivuun, jotta hän voisi istua viereeni. Juttelimme. Hän kysyi, voisiko hän tehdä jotain muuta.

Se vähä, mitä henkisistä kyvyistäni oli jäljellä, huusi hiljaa: AUTA MINUA SIIVOAMAAN TALONI!!!

Silti minua kauhistutti näky, jossa hän katseli vessanpönttöjäni kruunaavia laajenevia mustia renkaita.

"Ei kiitos, mutta meillä menee ihan hyvin", valehtelin.

Hän ei antanut periksi, mutta ei uskonut sanaakaan, mitä sanoin.

Toinen sairaalassaolo käynnisti lastenhoitovuorot uudelleen. Eräänä aamuna, kun Matt toi Nicholasin hoitoon, lastenhoitajaystävämme pyysi häneltä avainta kotiimme.

– Jos Nicholas tarvitsee ylimääräisiä vaippoja, hän selitti.

Tajuamatta, että minua nolottaisi, jos joku näkisi, kuinka kurjassa sikolättissä elimme, hän luovutti sen minulle auliisti. Heti hänen lähdettyään ryhmämme aloitti uusimman ystävällisyydenosoituksensa.

Tähän asti tässä oikeudenkäynnissä en ollut oikeastaan ​​itkenyt. Minulle se oli ylellisyys, johon en voinut varaa. Rehellisesti sanottuna pelkäsin menettäväni toimintakyvyn, jos aloittaisin. Joten tukahdutin kyyneleeni ja jatkoin.

Oli minun vuoroni jäädä kotiin Nicholasin kanssa. Heti oven avatessani tiesin, että jokin oli vialla. Tavallisen lian ja homeen tuoksun sijaan minut tervehti herkkä männynöljyn tuoksu. Sotkuinen vaatekasa oli siististi lajiteltu ja viikattu. Makuuhuoneen pyykkikoreja pursuavat likaiset vaatteet olivat nyt raikkaan näköiset ja pinottu niiden viereen. Kaikki kimalsi – myös vessanpöntöt! Keittiönpöytäni keskellä oli maljakko täynnä tuoreita leikkokukkia. Vilkaisin asetelmaa, lysähdin lattialle ja itkin.

Tuo vapautumisen hetki on ikuisesti tatuoitu mieleeni. Se on se hetki, johon takerrun, kun olen ylikuormittunut; kun luulen olevani yksin.

Odottamatta minun kysymystäni, ystäväni aistivat mitä tarvitsin ja ryhtyivät toimiin. He näkivät läpi epätoivoisen uhmakkuuteni. He leikkasivat läpi tilanteen lian ja karkeuden. Siivoamalla taloni he pyyhkivät pois osan kaaoksesta ja kiillottivat mielenterveyteni.

Olen ikuisesti ja ikuisesti, kiitollinen.