Jäänyt Kiinni Itse Teossa

"Kutsumme tusinan kaltaisiasi kirjailijoita pohtimaan jotakin varastamaansa sekä teon motiiveja ja seurauksia ja jakamaan näkemyksiään lukijoidemme kanssa."

No, tunnustan, että jäin kiinni. Ja nyt olen tuomittu. Aluksi kutsu vaikutti varsin harmittomalta: Parabola suunnittelee numeroa "varkaudesta": "Kutsumme tusinan kaltaisiasi kirjailijoita pohtimaan jotakin, mitä he ovat varastaneet, sekä tämän teon motiiveja ja seurauksia ja jakamaan näkemyksiään lukijoidemme kanssa." Selvä. Vilkaisin määräaikaa, vilkaisin kalenteriani, välttelin huolellisesti vilkaisemasta vastaamattomien sähköpostien pinoja ja päätin ottaa kutsun vastaan. Itsestäni kirjoittaminen ei yleensä houkuttele minua. Se tuntuu hieman liikaa psykologiselta striptease-esitykseltä. Silti yhtenä munkkina, jota ei ole vielä koskaan häpeäpaaluun nostettu "varkaiden galleriassa", pidin haastetta houkuttelevana.

Muistot alkoivat nousta mieleen. Aluksi lapsuusmuistoja. Pähkinäpensaat kukkulalla. Vala, jonka minun piti vannoa mystagogilleni, tuskin vuotta viisivuotiaastani edellä, vain katsoa sitä enkä koskaan, koskaan koskettaa. Ja sitten se pesä. Yksi muna. Ei ole koskaan ollut lumoavampaa sinistä kuin tuon yhden punarinnan munan sininen. Se sähköistää muistoni yhä. Menemällä sinne uudelleen rikoin jälleen yhden juhlallisen valan, etten koskaan vieraile salaisessa paikassa yksin. Hämärän laskeutuessa hiivin takaisin. En koskaan aikonut varastaa taikaesinettä. Mutta olin lumottu. Pienimmästäkin kosketuksesta munankuori romahti etusormeni ja peukalon väliin. Juuri sillä hetkellä emolintu syöksyi oksien välistä. Sen kirkaisu lävistää edelleen luitani ja haluan pyyhkiä tahmeat sormeni yhä uudelleen ja uudelleen.

Sota-aikana varastaminen oli paljon käytännöllisempi asia. Motiivit ja seuraukset olivat selvät. Varastit, koska olit nälkäinen. Jos olit onnekas, selvisit pälkähästä; jos et, sinut ammuttiin kuoliaaksi. Se oli selvää, mutta ajoittain siinä oli myös huumoria. Jälkikäteen ajateltuna on helpompaa kuin silloin nauraa sille sadan punnan säkille, jonka veljeni ja minä varastimme varastosta. Millaisia ​​näkyjä meillä olikaan, kun raahasimme saalistamme kotiin autioita katuja pitkin. Melkein haistoimme leivät, jotka sadasta paunasta jauhoja saatiin. Millaisia ​​kulinaarisen kekseliäisyyden avaruuslentoja teimmekään, kun jauhomme osoittautuivat pyykkitärkkelykseksi! Mutta grillattuna tai haudutettuna, keitettynä, paahdettuna tai friteerattuna tärkkelys pysyi tärkkelyksenä.

Ja kun laulan, muistan, muistan. En ollut aiheuttanut sitä kauhua, mutta käytin sitä hyväkseni.

Kirjan varastaminen oli eri asia. Sillä oli erilaiset motiivit ja erilaiset seuraukset. Tämäkin on sota-ajan muisto. Pommit olivat tuhonneet Wienin. Tarkastettuani ystäväni asuntoa ja löydettyäni sen tuhoutuneena, kävelin seinässä olevan reiän läpi tutkimaan lähellä olevia raunioita. Pommit olivat halkaisseet talon kahtia. Se, mikä oli kerran ollut musiikinopettajan arvokas kirjasto, makasi raunioina. Kipsi ja särkynyt lasi olivat puoliksi hautautuneet kirjahyllyjen alle. Tiili oli pudonnut mandoliinin sisään. Aloin pyyhkiä pölyjä kirjan selkämyksistä ja lukea nimiä. Otin kirjan, josta pidin eniten. En tiedä, selvisikö omistaja talon pommituksista. Mutta 38 vuotta myöhemmin tämä kirja on edelleen kanssani, nyt erakon sellissä seitsemäntuhannen mailin päässä siitä, mistä varastin sen. Kaikkien näiden vuosien aikana olen oppinut, toivottavasti, "ettei saa ottaa sitä, mitä ei anneta". Mutta mitä teet varastetulle tavaralle, jota et voi palauttaa? Se on laulukirja. Ja juuri toissailtana lauloin siitä. Ja kun laulan, muistan, muistan. En ollut aiheuttanut tuota kauhua, mutta käytin sitä hyväkseni. Rakkauteni kauneuteen ja musiikkiin vain korostaa tätä tosiasiaa. Niinpä tiedän olevani sen keskitysleirin johtajan veli, joka tapasi istua flyygelinsä ääressä soittamassa Beethovenin sonaatteja öisin työnsä päätyttyä.

No, nämä muistot varkauksistani sopisivat varmasti kopioksi. Ja tunsin oloni mukavaksi, koska kaikki tämä oli turvallisen kaukana menneisyydessä. Tai niin ainakin ajattelin, siihen hetkeen asti, kun olin sinetöinyt Parabolalle antamani hyväksymiskirjeen. Silloin minut saatiin kiinni, ja omasta syystäni.

Selittääkseni, mitä tapahtui, minun on mainittava, että olen alkanut kiinnostua kumileimasimista. Autoilevat ihmiset ilmaisevat vakaumuksiaan nykyään puskuritarroilla – mitä tahansa "Jeesus pelastaa" -tyyliin "Minä mieluummin harrastan laihtumista". Itse asiassa, kun luostariyhteisömme yritti asettua Maineen, varastimme iskulauseen kongressiehdokkaalta. Vasta sen jälkeen, kun herra Monks oli kärsinyt tappion, käytimme hänen puskuritarrojaan, joissa luki sopivasti "Munkit Mainelle". Sittemmin olen huomannut, että kumileimasin riittää meille autottomille. Pyörälliset kansalaiset eivät vie meiltä jalankulkijoilta marssia. Kirjekuoriin leimatut iskulauseet tekevät US Mailista julkisen foorumin, aivan kuten puskuritarrat tekivät Yhdysvaltain tieverkostosta sellaisen. Lisäksi kumileimasimet ovat halvempia kuin autot. Ja niin, nuoltuani kirjeeni Parabolalle , painoin siihen 3,50 dollarin kumileimasimeni, kuten teen kaikelle lähtevälle postille. Mutta varkauden aiheeseen virittyneenä luin yhtäkkiä kaksirivisen iskulauseen aivan kuin en olisi koskaan ennen nähnyt sitä:

Aseiden hankintaan käytetty raha
ON VARASTETTU KÖYHILTÄ

Ja siinä he olivat, nousemassa mieleeni. Lapsia, joilla oli turvonneet vatsat ja hontelot raajat, silmät palamassa nälän synkkää tulta. Tuhansia silmäpareja. Puoliksi unohdettuja tilastoja tuli mieleeni. 41 000 ihmistä kuolee nälkään joka ikinen päivä. Yli tusinan osavaltioidemme pääkaupunkien väkiluku on paljon pienempi. Aivan kuin päivästä toiseen nälkä pyyhkisi pois kaupungin, joka on suurempi kuin Annapolis Marylandissa, Helena Montanassa tai Jefferson City Missourissa. Ja silti kahden viikon maailman sotilasmenot riittäisivät ruokkimaan jokaisen planeettamme miehen, naisen ja lapsen kokonaisen vuoden ajan. Vain kahtena viikkona viidestäkymmenestäkahdesta meidän olisi keskeytettävä asevarustelukilpahulluutemme. Kumileimasimeni iskulause on lainaus paavi Paavali VI:ltä. Presidentti Eisenhower oli sanonut sen vuosikymmeniä aiemmin: "Jokainen laukaistu sotalaiva, jokainen ammuttu ohjus on viime kädessä varkaus köyhiltä."

Jos tarpeeksi moni meistä herää, kohtaamme ongelman yhdessä ja löydämme yhdessä luovia tapoja tehdä enemmän kuin hoitaa oireita.

Useimmat nälkään kuolevat ovat lapsia. Heidän äitiensä itku on läpitunkevampaa kuin emolinnun itku. Olen kokenut, kuinka mielellään ihminen uhmaa kuolemaa varkaudesta, jos vaihtoehtona on kuolema nälkään. Kokonaiset nälän runtelemat kansakunnat saattavat kokea saman. Heidän riistäjänsä tietävät sen. Siksi elämme maailmassa, jossa rikkaat kansakunnat aseistautuvat köyhiä vastaan. Emme ehkä ole aiheuttaneet tätä kauhua, mutta me kaikki käytämme sitä hyväksemme täällä pohjoisella pallonpuoliskolla. Eikö niin?

Anteeksi. Jos tämän ”Varkaiden gallerian” oli tarkoitus olla lempeän huvittava juttu, itsetutkiskeluni saattaa pilata hauskanpidon. Pyydän anteeksi. Mutta varo! Oma puskuritarrasi saattaa jonain päivänä koskettaa sinua ja herättää sinut. Ehkä siitä alkaa uusi toivo. Jos tarpeeksi moni meistä herää, kohtaamme ongelman yhdessä ja löydämme yhdessä luovia tapoja tehdä enemmän kuin hoitaa oireita. Meidän on puututtava syihin. Koko järjestelmä kaipaa remonttia. Ensinnäkin voisimme jopa yrittää tehdä demokratioistamme demokraattisia. Rakenteita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, saattaa olla tarpeen muuttaa. Jälleen kerran pyydän anteeksi. Mutta en voi piiloutua niiden lasten katseilta, joiden ruokaa varastan. Olen tuomittu.

Uusintapainos Desert Call -lehdestä, Journal of the Spiritual Life Institute, kesä-syksy 1985.