Kaksi Ankkaa Ja heidän 7-vuotias Sankarinsa

Kirjailija: Robert Knight Kentuckysta

Kun olin noin 7-vuotias, näin etupihallani ankkaparin . Tiesin, että ankat pitävät leivästä, joten päätin ruokkia niitä ennen kuin he ehtivät lentää pois. En tiennyt sitä silloin, mutta nämä kaksi ankkaa olivat lopulta yksi vaikutusvaltaisimmista tekijöistä siihen, kuka minusta on tullut tänään.

Noin viikko ensimmäisen vierailunsa jälkeen ankat löysivät tiensä taas pihalleni. Minusta tämä oli outoa, koska naapurustossamme oleva järvi ei ollut kovin lähellä taloani. Syötin niitä kuitenkin uudelleen, sillä se oli kaikki mitä tiesin voivani tehdä ankoilla.

He palasivat joka päivä sen jälkeen kuukauden tai parin ajan ja jopa oppivat tulemaan etuovelleni ja puostelemaan, kun he halusivat ruokaa. Sitten se laski vain yhdelle heistä noin kerran tai kahdesti viikossa. En ole varma, kuinka kauan tämä kesti, mutta eräänä päivänä suuren myrskyn jälkeen he molemmat päätyivät etupihaani.

Tällä kertaa jotain oli pahasti pielessä

Olin innoissani nähdessäni heidät molemmat taas yhdessä, joten toin heille ylimääräistä ruokaa. He näyttivät kuitenkin erilaisilta, kiihtyneiltä. He eivät lopettaneet huutamista, kun tulin ulos, kuten he tavallisesti tekivät. Itse asiassa he huusivat enemmän. Kun heitin heille ensimmäisen pienen leivänpalan, uros itse asiassa otti sen käteensä ja heitti sen takaisin minulle ja jatkoi kiihkeää huutamistaan. Otin sitten muutaman askeleen heitä kohti nähdäkseni, perääntyisivätkö he tavalliseen tapaan, mutta tällä kertaa vain naaras liikkui. Tämä hämmensi minua, mutta heidän tapansa käyttäytyä muistutti minua elokuvista, joita olin nähnyt, kun eläin halusi jonkun seuraavan niitä. Menin takaisin sisään ja selitin sen äidilleni ja sain luvan yrittää seurata heitä.

Kun palasin ulos, he olivat muuttaneet pihani nurkkaan, ilmeisesti olettaen, että olin luopunut niistä. He kuulivat oven sulkeutuvan, ja mies juoksi takaisin luokseni pukuten koko matkan. Seurasin heitä pihan kulmaan, tietä pitkin, kulman takana, kadun toisella puolella, ja sitten järvi oli näkyvissä. Naaras lensi silloin alas järven lähelle, mutta uros johti minut alas jalan. Kun saavuimme järvelle, he molemmat menivät sen reunassa olevaan myrskyviemäriin ja alkoivat puistaa siihen. Tulin luokseni ja katsoin alas, ja näkemäni järkytti minua. Näin seitsemän noin kahdeksan jalkaa pitkää ankanpoikaa suoraan alas tämän viemärin pohjalla katsomassa meitä.

Juoksin apua

Tiesin, että minun oli tehtävä jotain auttaakseni, joten selitettyään ankkaille, että tulen pian takaisin, juoksin takaisin kotiin. Kesti noin 10 minuuttia vakuuttaa isäni tulemaan auttamaan minua, mutta hän sai kalaverkkonsa, joka oli kiinnitetty pitkälle tangolle, ja tuli mukaani. Ei kestänyt kauaa saada seitsemän ulos, mutta hän sanoi, että toinen oli siellä alhaalla. Se ui jatkuvasti pohjassa olevaan putkeen ja siitä ulos välttääkseen verkon.

Juoksin takaisin kadun poikki ja alas mäkeä löytääkseni, mistä putki pääsi ulos. Kun löysin sen, ankanpoikanen oli sen päässä, mutta pelotin sen takaisin putken läpi, missä isäni verkko oli. Tämän ankanpoikanen saaminen kesti noin 20 minuuttia, mutta lopulta saimme. Heti kun se oli poissa, vanhemmat saattoivat ankanpojat pois viemäristä ja alkoivat tarkistaa niitä. Tässä vaiheessa oli jo aika syödä illallista, joten palasimme kotiin.

Toinen Quack ovella

Seuraavana päivänä kuulin ovella toisen kopinan. Menin ulos katsomaan kahta ankkaa ja kaikkia kahdeksaa ankanpoikaa etupihallani. Tiesin jo paremmin kuin yrittää koskettaa niitä, joten katsoin niitä ja huomasin, että vaikka he olivat kokeneet paljon, he olivat kaikki kunnossa. Muutaman minuutin kuluttua he kaikki kävelivät takaisin pihalleni ja alkoivat kävellä tietä pitkin, vastakkaiseen suuntaan järvestä.

En nähnyt heitä enää koskaan, joten voin vain olettaa, että heidän lastensa näyttäminen minulle oli tapa sanoa kiitos ja hyvästi.

Sen on tuonut sinulle The Great Animal Rescue Chase .