Suurin Vaara

Miten meidän tulisi elää sen tosiasian kanssa, että tuhoamme maailmaamme? Mitä ajattelemme jäätiköiden katoamisesta, sulavasta arktisesta alueesta, meren hukkumisesta saarivaltioihin, laajenevista aavikoista ja kuivuvista viljelysmaista?

Yhteiskunnallisten tabujen vuoksi epätoivo maailman tilasta ja pelko tulevaisuudestamme tunnustetaan harvoin. Epätoivon tukahduttaminen, kuten minkä tahansa syvän, toistuvan reaktion tukahduttaminen, turruttaa psyykeä. Ahdistuksen tai raivon ilmaisut vaimenevat, lamaantuvat, aivan kuin hermo olisi leikattu. Tämä tunteiden kieltäminen köyhdyttää tunne- ja aistielämäämme. Kukat ovat himmeämpiä ja vähemmän tuoksuvia, rakkautemme vähemmän ekstaattisia. Luomme itsellemme ajanvietettä yksilöinä ja kansakuntina, valitsemillamme taisteluilla, tavoittelemillamme tavoitteilla ja ostamillamme tavaroilla.

Kaikista kohtaamistamme vaaroista, ilmastokaaoksesta pysyvään sotaan, mikään ei ole niin suuri kuin tämä reagointikykymme lamautuminen. Psyykkinen turtuminen nimittäin estää kykyämme käsitellä ja reagoida tietoon. Epätoivon tukahduttamiseen käytetty energia ohjautuu tärkeämmistä käyttötarkoituksista, mikä kuluttaa uusien visioiden ja strategioiden edellyttämää sitkeyttä ja mielikuvitusta.

Zen-runoilija Thich Nhat Hanhilta kysyttiin: "Mitä meidän eniten tarvitsee tehdä pelastaaksemme maailmamme?" Hänen vastauksensa oli tämä: "Meidän eniten tarvitsee kuulla sisällämme Maan itkun äänet."

Kuoren murtaminen

Kuinka kohtaamme sen, mitä tuskin uskallamme ajatella? Kuinka kohtaamme surumme, pelkomme ja raivomme "hajoamatta palasiksi"?

On hyvä ymmärtää, ettei hajoaminen ole niin paha asia. Itse asiassa se on yhtä välttämätöntä muutokselle kuin uloskasvaneiden kuorien halkeaminen. Ahdistukset ja epäilykset voivat olla terveellisiä ja luovia, ei vain yksilölle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle, koska ne mahdollistavat uusia ja omaperäisiä lähestymistapoja todellisuuteen.

Nopean muutoksen aikana hajoa ei itse minä, vaan sen puolustusmekanismit ja oletukset. Itsepuolustus rajoittaa näkökykyä ja liikkumista kuin haarniska, mikä vaikeuttaa sopeutumista. Palasiksi hajoaminen, olipa se kuinka epämukavaa tahansa, voi avata meidät uusille havainnoille, uusille tiedoille ja uusille reaktioille.

Totuuden puhuminen tuskastamme maailmaa kohtaan murtaa meidän välistämme olevat muurit ja vetää meidät syvään solidaarisuuteen. Tämä solidaarisuus on sitäkin todellisempaa kohtaamamme epävarmuuden keskellä.

Kulttuurissamme epätoivoa pelätään ja vastustetaan, koska se edustaa kontrollin menetystä. Häpeämme sitä ja väistelemme sitä vaatimalla välittömiä ratkaisuja ongelmiin. Etsimme nopeita ratkaisuja. Tämä kulttuurinen tapa hämärtää havaintokykyämme ja edistää vaarallista viattomuutta todellista maailmaa kohtaan.

Epätoivon tunnustaminen taas ei liity mihinkään sen mystisempään kuin totuuden kertominen siitä, mitä näemme, tiedämme ja tunnemme tapahtuvan maailmassamme. Kun yritysten hallitsema media pitää yleisön pimennossa ja vallanpitäjät manipuloivat tapahtumia luodakseen pelon ja tottelevaisuuden ilmapiirin, totuuden kertominen on kuin happea. Se elävöittää ja palauttaa meidät terveyteen ja elinvoimaan.

Kaiken elämän osa

Sydämemme asioiden jakaminen tuo tervetulleen muutoksen identiteetissämme, kun ymmärrämme, että maailmaamme kohtaan tuntemamme viha, suru ja pelko eivät ole pelkistyneet huoleksi yksilön hyvinvoinnistamme tai edes selviytymisestämme. Huolemme ovat paljon suurempia kuin omat yksityiset tarpeemme ja halumme. Maailman puolesta koettu tuska – raivo ja suru – avaa meidät suuremmalle ymmärrykselle siitä, keitä olemme. Se on ovi yhteisen kuulumisemme ymmärtämiseen elämän verkossa.

Monet meistä pelkäävät, että epätoivon kohtaaminen tuo mukanaan yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Päinvastoin, vanhoista puolustusmekanismeista irti päästämällä löydämme aidomman yhteisöllisyyden. Ja yhteisössä opimme luottamaan sisäisiin reaktioihimme maailmaamme kohtaan – ja löytämään voimamme.

Et ole yksin! Olemme osa valtavaa, maailmanlaajuista liikettä: aikakautista siirtymää imperiumista Maan yhteisöksi. Tämä on Suuri Käänne. Ja jännitys, hälytys, jopa ylikuormituksen tunne, jota tunnemme, ovat kaikki osa heräämistämme tähän kollektiiviseen seikkailuun.

Kuten missä tahansa todellisessa seikkailussa, tähänkin liittyy riskejä ja epävarmuutta. Yritysmaailmamme tuhoaa sekä itseään että luontoa. Sen vaikutusta eläviin järjestelmiin David Korten kutsuu suureksi purkautumiseksi. Se tapahtuu samaan aikaan suuren käänteen kanssa, emmekä voi tietää, mihin suuntaan tarina päättyy.

Hylätään ajatus, että voimme hallita planeettaamme oman mukavuutemme ja voittomme vuoksi – tai edes että voimme nyt olla sen lopullisia lunastajia. Se on harha. Hyväksytään sen sijaan aikamme radikaali epävarmuus, jopa selviytymisen epävarmuus.

Alkukantaisissa yhteiskunnissa nuoret käyvät läpi siirtymäriittejä, joissa oman kuolevaisuuden kohtaaminen on portti kypsyyteen. Vastaavalla tavalla ilmastonmuutos kutsuu meitä tunnistamaan oman kuolevaisuutemme lajina. Epävarmuuden lahjan avulla voimme kasvaa ja hyväksyä planetaarisen aikuisuuden oikeudet ja vastuun. Silloin tiedämme täysin, että kuulumme erottamattomasti elämän verkkoon ja voimme palvella sitä ja antaa sen voiman virrata lävitsemme.

Epävarmuus, kun se hyväksytään, valaisee kirkkaasti aikomuksen voimaa. Aikomus on se, mihin voit luottaa: ei lopputulos, vaan motivaatio, jonka tuot mukanasi, visio, jota kannat, kompassi, jota valitset seurata. Aikomuksemme ja päättäväisyytemme voivat pelastaa meidät surun vallasta.

Vieraillessani hiljattain Kentuckyssa sain tietää, mitä Appalakkien maisemalle ja kulttuurille tapahtuu: kuinka hiiliyhtiöt käyttävät dynamiittia jauhaakseen kaiken maanalaisten hiilikerrosten yläpuolella; kuinka 20-kerroksiset puskutraktorit ja köysiratakoneet työntävät pois metsän ja pintamaan "peitekerroksen" täyttäen laaksot. Näin, kuinka aktivistit siellä pysyvät pystyssä pelkän aikomuksensa ansiosta. Vaikka kansakunta näyttää olevan tietämätön tästä tragediasta, nämä miehet ja naiset pitävät kiinni visiosta, että Appalakit voidaan osittain pelastaa ja että tulevat sukupolvet voivat tuntea makean kumipuun, sassafran ja magnolian rinteitä, ilveksen ja pesukarhun liverryksen sekä notkelmissa viulun ja vastavirtaisten purojen musiikin. He näyttävät tietävän – ja kun me laskemme vartiokykymme, mekin tiedämme – että olemme eläviä osia Maan elävästä kehosta.

Tämä on Suuren Kääntymisen lahja. Kun avaamme silmämme sille, mitä tapahtuu, vaikka se särkyisikin sydämemme, löydämme todellisen kokomme; sillä sydämemme, kun se avautuu, voi sisältää koko maailmankaikkeuden. Huomaamme, kuinka totuuden puhuminen tuskastamme maailmaa kohtaan murtaa välisemme muurit ja vetää meidät syvään solidaarisuuteen. Tämä solidaarisuus lähimmäisiimme ja kaikkeen elävään kohtaan on sitäkin todellisempaa kohtaamamme epävarmuuden keskellä.

Kun lakkaamme häiritsemästä itseämme yrittämällä miettiä onnistumisen tai epäonnistumisen mahdollisuuksia, mielemme ja sydämemme vapautuvat nykyhetkeen. Tästä hetkestä tulee elävä, latautunut mahdollisuuksilla, kun ymmärrämme, kuinka onnekkaita olemme ollessamme elossa juuri nyt ja osallistuessamme tähän planetaariseen seikkailuun.