Noin kerran kuukaudessa törmään ihmisen, joka säteilee sisäistä valoa. Nämä ihmiset voivat olla kaikilla elämänaloilla. Ne näyttävät syvän hyviltä. He kuuntelevat hyvin. Ne saavat sinut tuntemaan olosi hauskaksi ja arvostetuksi. Saatat usein kiinni heidän huolehtivan muista ihmisistä, ja kun he tekevät niin, heidän naurunsa on musikaalista ja heidän tapansa on täynnä kiitollisuutta. He eivät ajattele, mitä upeaa työtä he tekevät. He eivät ajattele itseään ollenkaan.
Kun tapaan sellaisen ihmisen, se kirkastaa koko päiväni. Mutta tunnustan, että minulla on usein surullisempi ajatus: Minulle tulee mieleen, että olen saavuttanut kunnollisen uran menestyksen, mutta en ole saavuttanut sitä. En ole saavuttanut sitä hengen anteliaisuutta tai luonteen syvyyttä.
Muutama vuosi sitten tajusin, että haluan olla vähän enemmän näiden ihmisten kaltainen. Tajusin, että jos halusin tehdä niin, minun on työskenneltävä kovemmin pelastaakseni oman sieluni. Minun piti kokea sellaisia moraalisia seikkailuja, jotka tuottavat sellaista hyvyyttä. Minun piti olla parempi tasapainottamaan elämääni.
Minulle tuli mieleen, että hyveitä oli kaksi, ansioluettelon hyveet ja muistopuheen hyveet. Ansioluettelon hyveet ovat taitoja, jotka tuot markkinoille. Muistopuheen hyveistä puhutaan hautajaisissasi – olitpa ystävällinen, rohkea, rehellinen tai uskollinen. Pystytkö syvään rakkauteen?
Me kaikki tiedämme, että ylistyshyveet ovat tärkeämpiä kuin ansioluettelot. Mutta kulttuurimme ja koulutusjärjestelmämme käyttävät enemmän aikaa opettaakseen taitoja ja strategioita, joita tarvitset uralla menestymiseen, kuin ominaisuuksiin, joita tarvitset sellaisen sisäisen valon säteilemiseen. Monet meistä ovat selkeämpiä ulkoisen uran rakentamisessa kuin sisäisen luonteen rakentamisessa.
Mutta jos elät ulkoisten saavutusten vuoksi, vuodet kuluvat ja syvimmät osasi jäävät tutkimatta ja jäsentämättömiksi. Sinulta puuttuu moraalinen sanasto. On helppo pudota itsetyytyväiseen moraaliseen keskinkertaisuuteen. Arvostelet itseäsi anteeksiantavalla käyrällä. Kunhan et ilmeisesti satuta ketään ja ihmiset näyttävät pitävän sinusta, sinun täytyy olla kunnossa. Mutta elät tiedostamattoman tylsyyden kanssa, erossa elämän syvimmästä tarkoituksesta ja korkeimmista moraalisista iloista. Vähitellen avautuu nöyryyttävä kuilu todellisen itsesi ja toivomasi itsesi välille, sinun ja joskus kohtaamiesi hehkuvien sielujen välille.
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
2 PAST RESPONSES
David Brooks ought to forgive himself. The kind of radiant people he justifiably admires are exceptional people, like Einstein, Gretzky, Mozart, or Shakespeare, in their respective fields.
The quality he wishes he had, like every human quality, is governed by the normal curve. Some people will be very deficient, some people will be greatly gifted, and most will be, plus or minus, clustered around the average.
The fact that he (and I) can see the pinnacles of radiant goodness, and appreciate it, means he is already above average in this quality. But very few people will ever achieve that, like very few can score 90 goals in an NHL season or write the next Hamlet.
Normal people, those close to the average on the normal curve, can only do the best they can. We ought to also admire those who, through effort, do a little better than their natural limitation.
Thank you!
This concept should be the starting point for where we change our educational system. The old "It's nice to be important but more important to be nice" If children learn that first, they will be important and they will be successful.