Jotkut ystävät Ja minä Aloimme Puhua

Olemmeko tulleet epäileväksi kaikesta, mikä ei ole vaikeaa? Margaret Wheatley , Leadership and the New Science -kirjan kirjoittaja, käsittelee monimutkaista yhteiskuntaamme ja keskusteluja, jotka yksinkertaistavat kaikkea.

Yksinkertaisemmasta elämästä on tullut vallitseva teema viime vuosien aikana. Ideoita ja menetelmiä on runsaasti siitä, kuinka voisimme saavuttaa yksinkertaisemman elämän, aina päivittäisten rutiinien yksinkertaistamisesta planeetallemme asettamien resurssien kysynnän vähentämiseen.

Tapaan monia ihmisiä, jotka haluaisivat yksinkertaistaa elämäänsä, mutta maailma vain monimutkaistuu. Monimutkaisuus on vallannut sen, miten yritämme saada asiat hoidettua organisaatioissa, yhteisöissä ja hallituksissa. Emme näytä pystyvän enää yksinkertaisesti tekemään mitään. Päätöksen tekeminen, suunnitelman luominen, kokouksen pitäminen – kaikki nämä sisältävät nyt monimutkaisia ​​ja aikaa vieviä prosesseja. Kerran yksinkertaisesta prosessista, kuten naapurikeskustelusta, on tullut ”tekniikka”, ”sukupolvien välinen, kulttuurien välinen vuoropuhelu”, kenties. Näiden prosessien monimutkaisuus väsyttää meitä ja turhautuu tuottavien tulosten puutteeseen.

Vaikka haluaisimmekin jättää taaksemme näissä prosesseissa kokemamme impotenssin, on erittäin vaikeaa kääntää liikettä kohti monimutkaisuutta. Heti kun yksinkertaisesta prosessista tulee tekniikka, siitä tulee vain monimutkaisempi ja vaikeampi. Siitä ei koskaan tule yksinkertaisempaa. Siitä tulee asiantuntijoiden erikoisosaamista, ja kaikista muista tulee heistä riippuvaisia. Unohdamme, että osaamme jo tehdä yksinkertaisia ​​asioita, kuten ajattelua, suunnittelua ja keskustelua. Sen sijaan meistä tulee vaikeiden menetelmien nöyrä oppilaita.

Koska yksinkertaisten asioiden tekemiseen on niin monia erikoistekniikoita, olemme tulleet epäluuloisiksi kaikesta, mikä näyttää helpolta. Ja ne meistä, joilla on teknistä asiantuntemusta, ovat erityisen epäluuloisia. Olen nähnyt itseni vetäytyvän yksinkertaisuudesta useammin kuin kerran, koska tajusin, että minua ei enää tarvita. Nämä ovat hyödyllisiä hetkiä, jotka pakottavat minut selventämään, mikä on tärkeämpää: asiantuntija-asemani vai työn hyvin tehdyn työn varmistaminen. (En ole aina valinnut jalompaa tietä.)

Voi olla toinenkin syy siihen, miksi ihmiset epäröivät uskoa yksinkertaisiin ratkaisuihin: on aina vaikea myöntää, että olemme tuhlanneet aikaamme. Jos jokin on niin yksinkertaista, miksi olemme sijoittaneet niin paljon aikaa ja rahaa monimutkaisen menetelmän oppimiseen? Panostamme siihen, mikä on monimutkaista, vain siksi, että sen oppiminen kesti niin kauan.

Mutta yksinkertaisuudella on voimakas liittolainen: maalaisjärki. Jos pohdimme kokemuksiamme, huomaamme, että hyvät ratkaisut ovat aina paljon yksinkertaisempia kuin uskomme niiden olevan. Jokainen on kokenut tämän, monta kertaa. Tiedemiehet opetetaan etsimään parasta ratkaisua Occamin partakoneen säännön avulla: kun on valittavana kahdesta mahdollisuudesta, valitse yksinkertaisempi. Näitä yksinkertaisia ​​ratkaisuja kutsutaan tieteessä "tyylikkäiksi". Universumin kauneus ilmenee yksinkertaisuudessa.

Tämä on totta, ihmiset usein nauravat, kun he vihdoin tajuavat, että ongelmaan on yksinkertainen, tervejärkinen ratkaisu. Se nauraa helpotuksesta – ja tunnustuksesta. Muistamme kaikki ne muut ajat, jolloin olimme yllättyneitä yksinkertaisuudesta. Mutta mielestäni meidän on myös annettava itsellemme tunnustusta monimutkaisista kamppailuistamme. Oliver Wendell Holmes sanoi: "En antaisi viikunaakaan yksinkertaisuudesta monimutkaisuuden tällä puolella, mutta antaisin henkeni yksinkertaisuuden puolesta monimutkaisuuden toisella puolella." Voimme nauraa nyt, koska olemme monimutkaisuuden toisella puolella.

Olen omassa työssäni puolustanut keskustelua keinona palauttaa toivoa tulevaisuudesta. Tämä on niin yksinkertaista kuin voin saada. Olen nähnyt, ettei ole tehokkaampaa tapaa saada aikaan merkittävää muutosta kuin kutsua koolle keskustelu. Kun ihmisyhteisö huomaa, että heillä on yhteinen huolenaihe, muutos alkaa. Ei ole yhtä voimaa kuin yhteisö löytää, mistä se välittää.

Tämä on helppo havaita omassa elämässämme ja myös lähihistoriassa. Puolan solidaarisuus alkoi keskustelulla – alle tusina työntekijää Gdanskin telakalla puhui toisilleen epätoivostaan, muutoksen tarpeestaan ​​ja vapauden tarpeestaan. Ja alle kuukaudessa Solidarity oli kasvanut 9,5 miljoonaan työntekijään. Silloin ei ollut sähköpostia, vain ihmiset keskustelivat toisilleen omista kamppailuistaan ​​ja heidän tarpeidensa löytäminen jakoivat miljoonat kansalaiset. Saman kuun lopussa he toimivat yhtenä äänenä muutoksen puolesta. He sulkivat maan yleislakolla.

Aina kun luen uusista humanitaarisista avustustoimista – joista osa on ansainnut Nobelin rauhanpalkinnon – huomaan, että ne syntyvät keskustelun voimasta. Jossain kuvauksessa siitä, kuinka kaikki alkoi, on lause: "Jotkut ystävät ja minä aloimme puhua..."

Se on aina tällaista. Todellinen muutos alkaa siitä, että ihmiset puhuvat toisilleen siitä, mistä he välittävät. Huomasivatko he vaarallisen kadunristeyksen lapsensa koulun lähellä? Kasvava syöpä lähialueella? Rattijuoppien aiheuttamia kuolemia? Riittää, kun kaksi tai kolme ystävää huomaa olevansa huolissaan samasta asiasta, ja sitten maailma alkaa muuttua. Heidän ensimmäinen keskustelunsa leviää. Ystävät puhuvat ystävien kanssa. He puhuvat muille, ja se kasvaa ja kasvaa.

Eräs kanadalainen nainen kertoi minulle tämän tarinan. Hän oli palaamassa Vietnamiin hakemaan toista lastaan, joka adoptoitiin samasta orpokodista kuin ensimmäinen lapsi. Hän oli nähnyt siellä olosuhteet ensimmäisellä vierailullaan kaksi vuotta aiemmin, ja oli tällä kertaa vannonut ottavansa lääketieteellisiä tarvikkeita. "He tarvitsivat Tylenolia, eivät T-paitoja tai rihkamaa." Hän ilmaisi tämän eräänä päivänä ystävälleen, ja ystävä ehdotti, että hyödyllisin lääketieteellinen asia, jonka hän voisi ottaa, olisi hautomo. Hän oli yllättynyt ehdotuksesta (hän ​​oli ajatellut siteitä ja pillereitä), mutta hän alkoi soittaa puheluita etsiessään hautomoa. Useita puheluita ja viikkoja myöhemmin hänelle oli tarjottu kaksitoista inkubaattoria ja riittävästi lastenlääketieteellisiä tarvikkeita neljän 40 jalan kuljetuskontin täyttämiseen! Kahden ystävän välisen satunnaisen keskustelun perusteella hän ja monet muut järjestivät lääketieteellisen avustusohjelman, joka muuttaa edelleen merkittävästi vietnamilaisten lasten elämää. Ja kaikki alkoi siitä, kun "jotkut ystävät ja minä aloimme puhua".

Tällaisia ​​tarinoita riittää. En voi ajatella mitään, mikä on antanut minulle enemmän toivoa viime aikoina, kuin havainnoida kuinka keskustelut, joissa ilmaisemme pelkomme ja unelmamme, voivat synnyttää voimakkaita tekoja, jotka muuttavat elämää ja palauttavat toivon tulevaisuudesta. Kaikki on hyvin yksinkertaista.