Unu Spiro: One Breath -meditaatiomaalauksia

Vuonna 1979 Belgiassa turkkilaiselle isälle ja ruotsalaiselle äidille syntynyt Filiz Emma Soyak tiesi viiden vuoden iässä, että kuvataide oli hänen kutsumuksensa ja ilmaisutapansa. Hänen perintönsä, matkansa ja vaellushalunsa tarjoavat jatkuvaa inspiraatiota ja näkökulmaa. Äitiys muutti hänen maailmaansa ja merkitsi suurta muutosta hänen työssään tietoisempaan käytäntöön ja tietoiseen lähestymistapaan. Enemmän kuin koskaan hän heijastaa tietoisuutta nykyhetkessä elämisestä.

Unu Spiro on esperantoksi käännettynä "yksi hengenveto", kielenä, joka on suunniteltu yhdistämään ja jossa kaikki juurtuu nykyhetkeen.

Aloitin yhden hengenvetomaalaukseni meditatiivisena harjoituksena arvostamaan nykyhetkeä. Minusta tuli äiti vuonna 2016 loistavalle sielulle. Sydämeni laajeni, elämäni muuttui ja minä muuttuin. Mutta kun siirryin äitiyteen, tunsin enemmän kaaosta kuin selkeyttä, kun päivät ja yöt hämärtyivät huimaa vauhtia. Huomasin itseni käsittelevän kaikkea vähemmän armollisesti ja enemmän epämukavuutta kuin olin odottanut. Intuitio oli aina ollut oppaani, mutta en kuullut omia ajatuksiani selvästi ja menetin uskoni vaistoihini. Kaikkea, jonka tiesin omana itsenäni, ei enää ollut. Vaikka uusi elämäni vaati minua olemaan enemmän läsnä, tunsin mieleni maanisesti hyppäävän menneisyyteen ja murehtivan tulevaisuudesta. Hengitykseni ei tullut helposti. Kehoni ei näyttänyt enää kuuluvan minulle, eikä myöskään aikani. Tunsin itseni irti ihmisestä, joka olin ennen. Kuka tämä henkilö oli? Missä oli rauhallinen, utelias, tarkkaavainen, positiivinen, ajettu, luova olento, jonka muistan itsenäni? Tunsin olevani entisen minäni kuori.

Tiesin, että jotain oli muutettava.

Taiteen tekeminen on koko elämäni ollut tapani käsitellä ja hahmottaa elämänkokemuksia. Se on minun identiteettini. Se on minun kieleni. Se on ollut käytäntö myös mindfulnessissa. Mutta uudessa roolissani en voinut työskennellä niin kuin olin tottunut. Aikani ja energiani olivat rajallisia, enkä tuntenut inspiraatiota, kun en kyennyt yhdistämään intuitiooni.

Olin aloittanut joogan ja meditaation yliopistossa kaksikymmentä vuotta aiemmin. Mutta vauvan syntymän jälkeen en ollut keksinyt tapaa tehdä paljon mitään itselleni, saati jatkaa henkistä harjoitusta. Tiesin kokemuksestani, että se auttaisi.

Varmasti löytäisin kymmenen minuuttia!

Avasin vanhan pullon mustaa mustetta. Vielä oli vähän jäljellä. En tiennyt mitä aion tehdä, mutta kyse ei ollut tuotteesta; kyse oli prosessista.

Sitouduin siis meditoimaan joka päivä. Huomasin heti muutoksen. Meditaatio auttoi minua hidastamaan, hengittämään ja kuulemaan uudelleen sisäisen ääneni. Muutaman viikon kuluttua intuitioni kertoi minulle jotain, jonka olin tiennyt koko ajan. Taiteilija minussa oli edelleen olemassa, ja minun piti löytää tapa maalata uudelleen. Mutta minun piti yksinkertaistaa ja minimoida kaikki – luomisprosessini, materiaalit, mittakaava, värit ja muodot.

Eräänä kesäkuun aamuna vuonna 2017, kun tyttäreni nukkui päiväunilla, istuin ullakkoateljeessani luonnosvihkon kanssa, joka oli avattu tyhjälle sivulle. Otin käteeni käsintehdyn kalligrafiaharjan, jonka olin omistanut vuosikymmeniä, mutta en käyttänyt. Täytin keraamisen kulhon vedellä – sellaisen, jonka olin tehnyt Japanissa 12-vuotiaana. Avasin vanhan pullon mustaa mustetta. Vielä oli vähän jäljellä. En tiennyt mitä aion tehdä, mutta kyse ei ollut tuotteesta vaan prosessista. Puristin veteen tiputtimen, joka oli täynnä mustetta. Sen näkeminen, kuinka se tippui, sitten liikkui ja morfoi hitaasti vedessä, oli lumoavaa. Vedin syvään henkeä ja nostin siveltimeni. Uloshengittäen upotin sen kulhoon. Hengittäen uudelleen sisään painoin siveltimen paperille, ja uloshengittäessäni liikutin sivellintä tehdäkseni merkin. Tunsin oloni rauhallisemmaksi. Jokaisella hengityksellä maalasin toisen vedon. Se oli hidasta, suunnitelmallista ja tuntui hyvältä. Joten tein sen uudestaan ​​ja uudestaan.

Ajan myötä tarinat äitiydestä avautuivat ja heijastivat opetuksensa takaisin minulle abstraktien mustien merkkien muodossa paperille. Luovasta harjoituksestani oli tullut mindfulness-käytäntöni. Maalaukseni olivat meditaatioitani, opetuksiani. Hengitykseni oli luonut minulle polun keskittyä ja käsitellä elämääni. Olin saapunut Unu Spiroon, yhden hengenvetomaalauksiin, ja löytänyt hiljaisuuden, rauhan ja kiitollisuuden uudesta itsestäni ja nykyisyydestäni.

FILIZ EMMA SOYAKin taideessee