Ulurun auringonlasku (kuva: Martin Fisher/Flickr)
"Käy päivä, jolloin ihmisen on taisteltava melua vastaan yhtä vääjäämättä kuin koleraa ja ruttoa vastaan." Näin sanoi Nobel-palkittu bakteriologi Robert Koch vuonna 1905. Vuosisata myöhemmin tuo päivä on tullut paljon lähemmäksi. Nykyään hiljaisuudesta on tullut uhanalainen laji. Kaupunkimme, lähiömme, maatalousyhteisömme, edes laajimmat ja syrjäisimmät kansallispuistomme eivät ole vapaita ihmisen aiheuttamalta melulta. Eikä helpotusta ole edes pohjoisnavalla; mantereelta toiselle lentävät suihkukoneet pitävät siitä huolta. Lisäksi melun torjunta ei ole sama asia kuin hiljaisuuden säilyttäminen. Tyypilliset meluntorjuntastrategiamme – korvatulpat, melunvaimennuskuulokkeet, jopa meluntorjuntalait – eivät tarjoa todellista ratkaisua, koska ne eivät tee mitään auttaakseen meitä yhdistymään uudelleen ja kuuntelemaan maata. Ja maa puhuu.
Olemme ihmiskunnan historiassa saavuttaneet ajan, jolloin maailmanlaajuinen ympäristökriisi vaatii meiltä pysyviä elämäntapamuutoksia. Meidän on nyt enemmän kuin koskaan ennen rakastuttava maahan uudelleen. Hiljaisuus on kohtaamispaikkamme.
On syntymäoikeutemme kuunnella hiljaa ja häiriöttömästi luontoa ja ymmärtää sen merkityksen. Kauan ennen ihmiskunnan ääniä oli olemassa vain luonnon ääniä. Korvamme kehittyivät täydellisesti virittyneiksi kuulemaan näitä ääniä – ääniä, jotka ylittävät paljon ihmispuheen tai jopa kunnianhimoisimpien musiikkiesitystemme ulottuvuuden: ohikulkevan tuulen, joka ennustaa sään muutosta, kevään ensimmäiset lintujen laulut, jotka ennustavat maan vihertymistä ja paluuta kasvuun ja vaurauteen, lähestyvän myrskyn, joka lupaa helpotusta kuivuudesta, ja vaihtuvan vuoroveden, joka muistuttaa meitä taivaallisesta baletista. Kaikki nämä kokemukset yhdistävät meidät takaisin maahan ja evolutiiviseen menneisyyteemme.
One Square Inch of Silence on paikka Hoh-sademetsässä , joka on osa Olympicin kansallispuistoa – kiistatta Yhdysvaltojen hiljaisinta paikkaa. Mutta sekin on uhanalainen, ja sitä suojelee ainoastaan käytäntö, jota ei itse kansallispuistopalvelu noudata eikä jota tueta riittävillä laeilla. Toivoni on, että One Square Inch laukaisee hiljaisen heräämisen kaikissa niissä, jotka ovat halukkaita tulemaan todellisiksi kuuntelijoiksi.
Luonnon hiljaisuuden säilyttäminen on yhtä välttämätöntä ja olennaista kuin lajien suojelu , elinympäristöjen ennallistaminen, myrkyllisten jätteiden puhdistaminen ja hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, vain muutamia esimerkkejä välittömistä haasteista, joita kohtaamme tällä vielä nuorella vuosisadalla. Hyvä uutinen on, että hiljaisuuden pelastaminen voi olla paljon helpompaa kuin näiden muiden ongelmien ratkaiseminen. Yksi laki merkitsisi valtavaa ja välitöntä parannusta. Se kieltäisi kaikkien lentokoneiden lentämisen koskemattomimpien kansallispuistojemme yli.
Hiljaisuus ei ole jonkin poissaoloa, vaan kaiken läsnäoloa. Se elää täällä, syvällä, Neliösenttimetrillä Hohin sademetsässä. Se on ajan läsnäoloa, häiriintymättömänä. Sen voi tuntea rinnassamme. Hiljaisuus ravitsee luontoamme, ihmisluontoamme, ja antaa meille tietää, keitä olemme. Kun mielemme on vastaanottavaisempi ja korvamme virittyneempi, meistä tulee parempia kuuntelijoita paitsi luonnolle myös toisillemme. Hiljaisuutta voi kantaa mukanaan kuin hiilet tulesta. Hiljaisuuden voi löytää, ja hiljaisuus voi löytää sinut. Hiljaisuuden voi kadottaa ja myös saada takaisin. Mutta hiljaisuutta ei voi kuvitella, vaikka useimmat ihmiset niin ajattelevat. Kokeaksesi hiljaisuuden sielua paisuttavan ihmeen sinun on kuultava se.
Hiljaisuus on ääni, monta, monta ääntä. Olen kuullut enemmän kuin jaksan laskea. Hiljaisuus on kojootin kuutamoinen laulu, joka viittoo ilmaan, ja sen puolison vastaus. Se on lumen putoava kuiskaus, joka myöhemmin sulaa hämmästyttävän reggae-rytmin saattelemana niin raikkaana, että haluat tanssia sen tahdissa. Se on pölyttävien siivekkäiden hyönteisten ääni, joka värähtelee pehmeitä sävelmiä, kun ne puolustuskannalla syöksyvät männyn oksien väliin paetakseen hetkeksi tuulta. Hyönteisten huminan ja männyn huokauksen sekoitus pysyy mukanasi koko päivän. Hiljaisuus on ohikulkeva parvi kastanjanselkäisiä talitiaisia ja punarintaisia puukiuruja, jotka sirittävät ja lepattavat muistuttaen sinua omasta uteliaisuudestasi.
Oletko kuullut sateen ropinaa viime aikoina? Amerikan suuri luoteisosien sademetsä on, ei yllätys, erinomainen paikka kuunnella. Tässä on mitä olen kuullut One Square Inch of Silence -tapahtumassa. Sadekauden ensimmäinen kausi ei ole lainkaan märkä. Aluksi lukemattomat siemenet putoavat korkeista puista. Tätä seuraa pian lepattavien vaahteranlehtien hiljainen suosionosoitus, jotka laskeutuvat niin hiljaa talvipeitteeksi siemenille. Mutta tämä hiljainen konsertti on vain alkusoitto.
Kun ensimmäinen monista suurista rankkasateista saapuu ja päästää valloilleen mahtavan hymninsä, jokainen puulaji päästää oman äänensä tuulessa ja sateessa. Edes suurimmat sadepisarat eivät välttämättä koskaan osu maahan. Lähes 90 metrin korkeudessa, korkealla metsän latvustossa, lehdet ja kaarna imevät suuren osan kosteudesta... kunnes tämä ilmassa oleva sieni kyllästyy ja pisarat muotoutuvat uudelleen ja laskeutuvat syvemmälle... osuvat alemmille oksille ja putoavat ääntä vaimentaville sammalverhoille... koputtavat epifyyttisiä saniaisia... loiskahtavat heikosti mustikkapensaisiin... ja läimäyttävät kovia, kiinteitä salalin lehtiä... ennen kuin pisarat lopulta taivuttavat kuulumatta käenheinäkasvin herkkiä apilan kaltaisia lehtiä ja tippuvat maahan. Päivällä tai yöllä kuultuaan tämä nestemäinen baletti jatkuu yli tunnin varsinaisen sateen lakattua.
Mieleeni palautuu Robert Kochin, tautien syitä tunnistavan tieteellisen menetelmän kehittäjän, varoitus, ja uskon, että hiljaisuuden hallitsematon katoaminen on kuin kanarialintu hiilikaivoksessa – maailmanlaajuinen sellainen. Jos emme pysty puolustautumaan tässä asiassa, jos emme kuuntele luonnon hiljaisuuden katoamista, kuinka voimme odottaa pärjäävämme paremmin monimutkaisempien ympäristökriisien kanssa?
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
6 PAST RESPONSES
Amazing Article ! The contents so described are soul touching and capable enough to arouse the inner feeling of a sincere reader and a thinking man...This was the reason why our great saints and Hermits used to leave the cities and towns and migrated to the valleys and on the lap of great mountains to find the eternal truth...They were realizing that Silence is Golden and its sound is rhythmic but one need to have a pair of sensitive ears to listen those vibrant music of the nature....We do not need instruments to accompany and throat breaking noise or sound to catch anybody's attention. Instead we will learn the melodious songs of cuckoos, bellowing of cattle and similar sounds which will never break any body's journey for the silence. It is certainly soul searching to enter into a silent place and keep on listening and looking....one will automatically immerse in the soul of the mother nature..How beautiful that moment would be....It is to be experienced...So be away from the madding crowd at least once in a week.. and enjoy the silent songs of the nature..which is God Gifted to us...let us also explore and experience those mesmerizing impact of the silence and natures songs like a lullaby sung by our mother during our childhood.....
[Hide Full Comment]Beautiful! I live in SW Colorado surrounded by national forest & wilderness. I was struck on 9/11 when all the planes were grounded by the silence. In Bali they have a day a year when no planes fly, transportation & commercial activity stops. 24/7 commerce & non-stop human activity is a plague. I experience great blessings in having moments where the inner Silence of conscious awareness & the outer silence of moments here on the outskirts of so-called civilization I hear nothing but the sounds of nature, even their activity stills at times. The lake frozen over functions as a sound chamber making eerie mystifying sounds. Something occurs in body & soul in the naturalness. We are such amazing beings of consciousness, love & light and of human spirit, and creatures of the natural world also. Stop to smell the roses. Taste the wind. Touch the bark of a tree, the pine needles softness. See the natural light of sun, moon & stars. And listen, listen from the quietness within. Let natural sounds penetrate you & see how that feels. Contact with Silence within and without restores us. There's so much to be heard from the still small voice to the hum of the hummingbird, the robin heralding spring. Ultimately it all informs us as well as restores us. Listen up, those with ears to hear. The resounding Word is everywhere in everything.
[Hide Full Comment]Thank you, DailyGood and Gordon Hempton, for this beautiful piece. I will return to it often. And some day I hope to visit One Square Inch. Remembering Phillip Levine, who passed away Saturday -- here's a stanza from one his poems, Our Valley, that honors the immensity of silence. Thank you Phillip Levine. Peace all.
"You probably think I’m nuts saying the mountains have no word for ocean,
but if you live here you begin to believe they know everything.
They maintain that huge silence we think of as divine,
a silence that grows in autumn when snow falls
slowly between the pines and the wind dies
to less than a whisper and you can barely catch
your breath because you’re thrilled and terrified."
Thank you for debunking the misconception that silence is soundless. I think that, ultimately, listening to silence is mindfulness, meditation, presencing ...
I live in the Pacific
[Hide Full Comment]Northwest, and have all my 58 years. I teach in a local high school, and
get to share yoga as a PE elective. I have had a long standing focus for
yoga that it is quiet and without music, which is viewed at first by the students
as unfair and unheard of. Students at
first are frightened and surprised by how loud their personal thoughts are in
the silence of the yoga room, and then begin to crave the absence of
technology-driven distraction. I teach walking classes as a PE elective,
and the students are not allowed to listen to music and plug their ears with
earbuds or headphones (for ‘exercise’ motivation if you can imagine), nor even
have their phones with them (some drop the class because they are unable to do
this). We are located within the noise
pollution radius of the freeway, an expanding airport, and relentless increases
in coal/oil trains. We walk sidewalks
along streets with cars whizzing by, in close proximity to the hospital
helipad, and recently drones just overhead.
I do though get to observe students begin to recognize bird sounds from
chickadees, sparrows, juncos, hummingbirds, cedar waxwings, robins, seagulls,
crows, starlings, and then the local peregrine chatter and if really lucky eagle
cries from a hundred feet up as they circle toward the river. The students begin to discern the difference
between dog barks of ‘Hello, I’m here, can we play?’ and ‘Get away’. They start entertaining the idea they are no
longer invisible and recognize community members walking, biking, and jogging by
using eye contact and saying the word ‘hi’.
They have the opportunity to acquire listening and empathy skills as
they spend an hour with a walking partner who is conversing with them in close
contact. I love my job. The real reason I am writing, though, is that
over the years of indiscriminant development and significant paving of
farmland-open space-forested land in my beloved slice of heaven, there is a
slogan perpetuated by the local military base whose flights overhead have
stepped up significantly in the past ten years that this continuous low flying
military jet noise is the sound of freedom…and this includes the flights toward
the Olympic Peninsula, as well as over the San Juan Islands, toward Mt. Baker,
over a multitude of local lakes and streams, tiny communities, and wildlife of
all types. You may be able to tell I
would argue with this as we continue to raise generation after generation void
of connection with nature, quiet places and spaces, and opportunities for
silence.