Ohjeet länteen Matkustamiseen

Ensinnäkin sinun on ymmärrettävä, että sinulla on koti-ikävä kaikkiin niihin elämiin, joita et elä. Sitten sinun on sitouduttava tielle ja kasvavaan yksinäisyyteen. Eroamisen vilpittömään jännitykseen. Erota itsesi rutiinista ja hallinnasta. Etsi sen sijaan autiomaa ja putoa sisään. Kulje polkua, joka lupaa näkymän. Häivy siitä. Murta varpaat. Mustelmia polvillesi. Jatka. Katso violettia niittyväriä. Ole hiljaa. Lemmikkieläinten polkukoirat. Osta hattu. Bensa loppu. Ystävysty tuntemattomien kanssa. Ritari itsesi joka aamu vastasyntyneen rohkeutesi vuoksi. Anna surulle oma kehtolaulu. Juo viskiä satavuotiaan kaktuksen viereen. Kunnioita kaikkea. Rukoile jotain nimeämätöntä. Ihastu epäkäytännölliseen. Tutustu haluun ja kaikkiin hänen hoikkaisiin käsiinsä. Kanna kauneutta niin kauan kuin voit, ja jos huomaat auringonpaisteen hehkuvan prismana, muistuta itseäsi – ilo ei ole temppu.

- J. Sullivan

En kirjoittanut lähes 8 vuoteen. No, ollakseni rehellinen, kirjoitin sähköpostikampanjoita ja aloitussivuja ja räikeitä kappaleita, joita kutsutaan tuotemerkkikertomuksiksi ja jotka lukivat kuin huonoja runoja, mutta saivat kuitenkin toisinaan asiakkaani itkemään. Tein kovasti töitä ja sain ylennyksiä ja aina tuntui hieman vaikuttavalta, kun tilasin Manhattaneja yrityskortilla.

Mutta totuus on, että käsissäni alkoi kehittyä krooninen kipu 60+ tunnin työviikon jälkeen. Olin niin tottunut stressiin, etten voinut sammuttaa sitä huminaa – edes unessa. Kirjoitin niin paljon muille ihmisille, että unohdin oman kielen. Pehmeät reunani alkoivat käpristyä kuin simpukankuoret, vaikka en ollut nähnyt merta vuosiin.

Jossain keskellä pandemiaa aloin ajaa länteen . Vaisto oli yhtä hätkähdyttävä kuin kyltymätön. Kiertelin taivaanrantaa kuin hunajaa nälänhädän jälkeen. Sitten tuli kuusi viikkoa kiipeilyä vuorilla, välttää asiakkaita ja niellä niin paljon auringonpaistetta kuin pystyin.

Eräänä aamuna keskellä Arizonaa istuin kannettavan tietokoneeni kanssa. Aavikon kolibri – sen koko vartalo, kiiltävän pilkun muotoinen, leijui keittiön ikkunasta. Käskin itseni kirjoittaa, todella kirjoittaa – itselleni. Ei asiakkaita. Ei strategista viestiä. Ei avainsanoja tai hakukoneoptimointia.

Vain totuus elämästäni vapisee sivulla.

Sinä aamuna kirjoitin itselleni runon nimeltä Ohjeet länteen matkustamiseen. Kirjoitin sen pakolliseksi, loitsuksi.

Kirjoitin elämäni, jotta voisin löytää rohkeutta elää sitä. [...]

***

Voit lukea tämän runon täydellisen tarinan Joy Sullivanin viestistä täällä.