Kasvaessani en ollut koskaan todella ajatellut, kuinka tärkeää on olla mielikuvituksellinen. Se on lapsuuden ammatti, voisi sanoa. Se tulee luonnostaan. Sitten saavutamme iän, jolloin meille esitetään skantron kuplavaihtoehtoja, malli CV:tä varten, joka meidän on luotava, ja Excel. Siinä vaiheessa oppimisemme on sovittava tiettyihin parametreihin: tuon pienen kuplan sisällä, yhden sivun rajoissa ja pienessä digitaalisessa kaaviossa. Joten mitä tapahtuu mielikuvituksellemme?
Se näyttää haalistuvan.
Aasialaisena oleminen (sellaisena kuin olen) ei auta. Oletus, että olet enemmän insinööri- tai lääketieteessä, on kuin nalkuttava häntä. Meillä on ilmeisesti niin sanottu rakkaus numeroihin. Jos olet aasialainen, sinun on oltava hyvä matematiikassa – tietysti.
No, sitten minusta tuli outo pallo. Sen sijaan kehitin affiniteetin sanoihin ja kuviin. Unelmani oli 12-vuotiaana olla ammatillinen piirtäjä, joka voisi kehittyä sarjakuvapiirtäjän uraksi, jos se menee hyvin. Ja vanhempani antoivat minulle tuon unelman. Toisin kuin muut, jotka saattoivat pitää sitä naurettavana, he hankkivat minulle piirustuskirjoja. Kun äitini näki minut istumassa toimettomana tai nukahtamassa koulukirjojen kasaan, hän ehdotti: "Miksi et piirrä hetken?" Yli vuosikymmenen jälkeen mikään ei ole muuttunut. Hän nauraa edelleen piirroksilleni, käskee minua piirtämään useammin ja on säilyttänyt sen muistikirjan.
Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa sillä tiellä. Viime viikolla ystäväni lähetti minulle sähköpostin, jossa oli työpaikkailmoitus, nimeltään Doodler. Naurettavaa, ajattelin. Mutta sitten näin työnantajan – Googlen. Ei enää niin hauskaa, mutta itse asiassa mahdollista. Ja todellakin, Google palkkaa piirtäjän kuville, jotka usein näkyvät heidän etusivullaan juhlimaan lomia ja tärkeitä tilaisuuksia.
Kun vartuin, kun kirjojen lukulista piteni, tehtävät tiukenivat ja työt veivät kaikki vapaa-aikaa yliopisto-opiskelijana, kyky vain istua alas ja kaataa mielikuvituksesi tyhjälle kankaalle alkoi kadota. Sen luovan puolen piti pikemminkin keksiä itsensä uudelleen.
Lukion historian opettajani sanoi minulle kerran, että historia ei ole aikajana; se on tarina. Hän heitti pois historian lineaarisuuden. Hän teki siitä, mikä oli kuivaa ja ikivanhaa, viehättävää, mukaansatempaavaa ja toisinaan jopa humoristista. Se oli hänen mielikuvituksensa työssä. Ja se auttoi minua kehittämään rakkautta yhteiskuntatieteitä kohtaan. Mielikuvituksemme voivat olla varsin tarttuvia, opin.
Mutta voiko tämä mielikuvituksen rakkaus koskaan löytää paikkansa todellisessa maailmassa? Varmasti.
Yhä useammat nuoret haluavat nykyään työskennellä aloittelevissa yrityksissä, joissa liiketoiminta kohtaa luovuuden ja jossa se, mikä tänään saattaa tuntua mahdottomalta, on huomenna todellisuutta. Kuka tiesi, että voit maksaa Starbucks-kahvisi ilman käteistä tai luottokorttia? Voit. Skannaa vain Starbucks-korttisi älypuhelimellasi. Kuka tiesi, että voit saada alle 40 dollarilla polkupumpun, joka voi auttaa viljelijöitä kastelemaan kehitysmaissa? Katso vaikka yrittäjä Paul Polakin työtä. Kuka tiesi, että puhuisimme vain 140 merkkiä 2000-luvulla? Ehkä Twitterin ihmiset tekivät.
Mielikuvitus ei luo vain satuja ja lastenkirjoja, vaan uutta näkemystä tavasta, jolla elämme elämäämme. Mielikuvitukset haastavat normin, työntävät rajoja ja auttavat meitä edistymään.
Valitettavasti mielikuvitus syrjäytyy luokkahuoneissa, joissa painopiste on ollut liian kauan arvosanoilla ja testaamisessa, työpaikoilla, joissa Excel-taulukoiden ja powerpoint-esitysten näkyvyydestä on tullut jokapäiväistä työtä.
.jpg)
Meidän on kannustettava lisää luovuutta. Unohda CV hetkeksi. Unohda pakkomielle arvosanoihin. Jos rohkaisemme myös tuota loistavaa matematiikan opiskelijaa olemaan mielikuvituksellinen, hän voisi käyttää noita algoritmeja innovaatioihin. Jos kannustamme myös biologian opiskelijaa kekseliäisyyteen, hän voisi suunnitella meille uuden kestävän polttoainelähteen. Jos rohkaisemme sitäkin talousharrastajaa olemaan kekseliäitä, hän voisi rakentaa uuden ihmisystävällisen liiketoimintamallin. Välineet ovat siellä. Sinun täytyy vain suunnata heidät uudelleen odottamattomiin. Siellä luovuus – kotona, luokkahuoneessa ja työpaikalla – on erittäin tärkeää.
Siksi huomasin viime viikolla istuvani äitini kanssa myöhään illalla ja lukemassa uudelleen Shel Silversteinin lapsille tarkoitettuja runoja. Osoittautuu, että ne ovat yhtä hyviä aikuisille, ehkä jopa parempia.
JÄÄDETTY UNELMA
Otan unen, jonka näin viime yönä
Ja laitan sen pakastimeeni,
Joten jonain päivänä kauan ja kaukana
Kun olen vanha äijä,
Otan sen ulos ja sulatan sen,
Tämän ihanan unen olen jäätynyt,
Keitä se ja istuta minut alas
Ja kasta kylmät varpaani sisään.
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
10 PAST RESPONSES
love the article!! :)
Awesome article! thx! It helped me with my academic piece of writing.
thank you all for the kind words, really appreciate it.
let our imaginations be reawakened!
Thank you. Diane DiPrima wrote a poem called "Rant". In it she repeats, over and over, "The only war that matters is the war against the imagination. All other wars are subsumed in it." Imagination is our ability to empathize, to relate, to imagine our selves in someone else's shoes. It is essential for compassion. And it is under attack. Thank you for celebrating it. May we all do the same!
What a wonderful article. I read this in a room where my Disney stuffed animal, "Figment" rests on a shelf behind me and an empty coffee mug with little cermic feet sits by my side. You helped reinforce that it is absolutely ok for me -for everybody- to embrace both that adult side just as much as that fun, imaginative side. It doesn't have to be separate at all. Thanks for such a refreshing read.
Off I go to get out my box of Crayola crayons, paper, pens, and my imagination! Oh, thanks for the reminder that we're not too old to dream and imagine.
One of the saddest experiences I have had was presenting a holiday music program to a group of children at a disadvantaged local school. My whole program was based on .. dreams and imagination. Should be easy with a group of kids I thought. Wrong. The simple question, "Do you have a dream of something you would like to do?" met with blank stares. "Do you imagine what it might be like to fly?" Nothing. These kids had no idea. It seemed they had no dreams. That one hour program was the hardest I've ever got through. A whole classroom of children with no dreams! Kids who didn't even know how to imagine.
I was so depressed by this experience, that I went home and immediately began to write a song for the next school I would visit. It developed into a children's song which I taught to a group of children in a YWCA in-school mentoring program that I was involved with. We recorded it at a local high school, it was played on our community radio station and it featured as the backing for a promotional video which the mentoring program still uses. It was called "When I Dream (I can do anything)."
The words I used to introduce the kids to the idea of dreaming and imagination were these.
"Nothing has ever been created, no masterpiece painted, no song given voice, no discovery unveiled, without someone, somewhere, who had a dream."
[Hide Full Comment]Janne Henn
this write up made think about the creative childhood of mine which I have decided to dust it new
Oh yes....let's pretend1
Walt Disney taught me an elephant can fly, and a little wooden puppet can wish upon a star and become a human boy. Some time along the way, most of that good stuff was lost by the wayside. I want it back !