Half Moon Bayssa, missä me asumme, eli koditon Ken-niminen mies. Hän oli asunut Main Streetin sillan alla. Hän asui autossaan ja teki puuveistoksia. Joten kaikki hänen puuveistoksensa olivat rivissä sillan alla, ja hän vain hengaili siellä päivisin.Olin juuri käynyt läpi todella tuskallisen avioeron, ja elämäni oli jotenkin hyvin levotonta. Tunsin oloni hyvin levottomaksi ja onnettomaksi ja mietin, mitä tekisin, mitä elämässäni tapahtuisi.
Kerran kävelin Pääkadulla poikani Adamin kanssa, joka oli tuolloin noin 12- tai 13-vuotias. Hän oli juuri alkanut kiinnostua rummuista.
Hän sanoi: "Isä, haluan näyttää sinulle yhden rumpujensoiton opettajistani."
Sanoin: "Totta kai."
Niinpä hän vei minut sillan alle, sinne missä Ken on. Ja hän sanoi: "Opettelen rumpujen soittoa Keniltä."
Sanoin: "Mitä?! Opetteletko rumpujen soittoa tältä kodittomalta tyypiltä, joka asuu sillan alla?"
Hän sanoi: "Joo, tule alas ja katso."
En ollut kovin iloinen koko asiasta, mutta tulin alas ja tapasin Kenin. Ja sain tietää hänen tarinansa.
Ken oli ollut lukion opettaja lähellä sijaitsevassa Redwood Cityssä, ja elämä oli heittänyt hänelle ongelmia eteen. Hän menetti työpaikkansa, avioliittonsa, kotinsa, kaiken. Hänellä ei ollut mitään.
Mutta kun istuin sillan alla Kenin kanssa, huomasin hänen olevan hyvin rauhallinen. Hän vaikutti voivan hyvin. Elämä oli yksinkertaisesti ihanaa.
Kysyin: "Ken, miksi minusta tuntuu, etten ole oikeasti tyytyväinen elämääni? Minulla on niin paljon, ja sinulla ei ole mitään. Mitä tapahtuu? Kuinka voit olla niin onnellinen elämässäsi?"
Ken otti esiin rummun ja alkoi lyödä sitä.
Hän sanoi: "Tämä on sydämenlyönti, joka on aina läsnä. Oman sydämemme syke; elämämme sydämenlyönti."
Ja hän alkoi soittaa rumpujaan.
Sitten Adam – tiedättehän, 12-vuotiaana – istuu alas ja alkaa myös soittaa rumpuja. Hän oli läsnä. Ja kun hän oli läsnä, se ilmeni hänelle rumpujen lyönteinä – se oli perussydämenlyönti.
Niinpä Adamista tuli osa lasten ryhmää, joka kävi sillan alla joka tiistai-ilta ja soitti rumpuja yhdessä Kenin kanssa. Siinä vaiheessa minusta tuntui ihan hyvältä. Myös kaikkien muiden lasten vanhempien mieliala oli hyvä. Olimme varmoja, että lapset olivat hyvissä käsissä.
Adam ja hänen ystävänsä oppivat yhteyden ottamisesta tuohon perussydämensykkeeseen.
Siirrytäänpä noin 20 vuotta eteenpäin.
Mitä Adam tekee nykyään? Hän on musiikinopettaja San Franciscossa. Hän käy kouluissa kaikilla eri kaupunginosilla. Hän sanoo, että joskus siellä on hyvin kaoottista, varsinkin köyhillä kaupunginosilla. Jotkut lapsista ovat kodittomia tai he eivät ole varmoja, missä heidän vanhempansa ovat; näiden lasten elämässä tapahtuu niin paljon. Ja tapa, jolla hän opettaa lapsille rumpujen soittoa, on kävellä huoneeseen. Sitten sen sijaan, että hän seisoisi huoneen edessä ja ohjaisi heitä – sen sijaan, että sanoisi: "Tässä on kyse musiikista. Tässä on C-asteikko. Tässä on D-asteikko." – hän vain istuu huoneessa ja katselee, kuinka lapset juoksevat ympäriinsä ja heittelevät tavaroita toistensa päälle ja tekevät mitä tekevät.
Sitten hän alkaa hakata rumpuja.
Lopulta lapset oppivat lyömään rumpuja. Ja he löytävät rytmin, joka pitää heidät koossa. Näin hän aloittaa musiikkitunnit.
Hän kertoi minulle eräästä tytöstä, joka on itse asiassa koditon eikä tiedä missä hänen isänsä on, ja hänen äidillään on joitakin ongelmia. Kukaan heidän perheessään ei ole valmistunut lukiosta. Hän aloitti viulunsoiton ja on erittäin innoissaan. Hän haluaa mennä yliopistoon ja tulla muusikoksi. Ja hän kannustaa häntä.
Tuolla on Ken, yhä sillan alla Half Moon Bayssa. Hän ei ole kiinnostunut kertomaan, mitä elämä on hänelle tehnyt. Hän on vain läsnä nykyhetkessä.
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
3 PAST RESPONSES
Beautiful story! Ken, I believe, is closer to Reality than most of us. He is more in tune, most likely, bc he has been stripped of many societal things and perhaps ego as well. He is truly giving of himself, and yet, has “nothing”. He hears the beat of the universe!
Whenever I go to do storytelling in classrooms, at my tipis in Fairytale Town, or elsewhere, I take my drum with me. The drumbeat is invitation to story-time, and coincidentally to refuge from the brokenness and violence of the world. Yes indeed the Universe does have a "rhythm", a "hum" like the didgeridoo (that I also sometimes use). I like to recall writer Eugene Peterson's words for this "hum" or beat of the drum, "unforced rhythms of grace", indeed like breathing slowly, unhurried and aware of our own breath.
The drum quietly calls to the heart and soul of the troubled or distracted. And when I begin to speak or chant, the drum keeps time in a cosmic way. Yes, I am a "Christian"* a follower of the one called Jesus of Nazareth, the Christ of God. And because of that surrendered following I encounter God everywhere; throughout Creation, in books I read and people too, wherever I go. I simply see in Christ the fulfillment of all the truths I encounter elsewhere. There is more good going on than we can see, and in it, in Divine LOVE (God by any name), we are far richer than we know.
*Not to be confused with institutional christianity, nor the human aberrations of "evangelicalism" nor "fundamentalism".
Hoofnote: I always conclude my times with The Two Wolves story of Cherokee and Lakota culture:
My grandfather was teaching me about life. I asked him why there was so much violence and killing in the world? He said, "There is a fight going on inside all of us.
[Hide Full Comment]It is a terrible fight and it is between two wolves. One is evil – he is anger, envy, sorrow, regret, greed, arrogance, self-pity, guilt, resentment, inferiority, lies, false pride, superiority, and ego.” He continued, “The other is good – he is joy, peace, love, hope, serenity, humility, kindness, benevolence, empathy, generosity, truth, compassion, and faith. The same fight is going on inside you – and inside every other person, too.”
I thought about it for a minute and then asked my grandfather, “Which wolf will win?”
Grandfather simply replied, “The one you feed.”
Here's to being in the heartbeat of the present. thank you for the reminder!