Oppitunnit Sotkuista

Eräänä iltana useita vuosia sitten tehdessäni tacoja kuulin poikani taaperoisten varpaiden napsahtavan minua kohti, yhdessä sydämellisen, ilkikurisen kikauksen kanssa. Muistan ajatelleeni: "Mietin, mikä siinä on niin hauskaa... Hän on ollut niin hiljainen, leikkinyt yksin." Hiljainen taapero? Pelaako itse? 30 minuutiksi? Minun olisi pitänyt tietää paremmin: alokas virhe.

Käännyin tervehtimään silloista 16-kuukautistani ja järkytyin nähdessäni tahmean, tippuvan ja ruskean värisen version hänestä kompastelevan minua kohti – toinen pullea käsi ojentautui minua kohti, toinen ryssi valkoisena tyhjää 16 unssin melassipurkkia, jonka hän oli hakannut viidellä sormella ruokakomerosta, kun olin tehnyt ruokaa.

Kaivoin hänet reippaasti ylös, ja yhtä leveät silmämme kohtasivat toisensa – hänen melassin ääriviivat. Minä huudahdin: "Mitä sinä teit?" ja sitten purskahti nauruun; hän vatsa nauroi vastaukseksi. Laitoin hänet alas ja peitin jauhelihan. Jopa tämä alokas tiesi, että kestää jonkin aikaa ennen kuin syömme.

Luulin olevani vihainen. Sen sijaan pyörryin nähdessäni hänen holtittoman hylkäämisensä. Luulin paheksuvani siivousta. Sen sijaan olin vaikuttunut hänen työnsä kaukaisuudesta.

Käsi tahmeassa kädessä seurasimme hänen jalanjälkänsä olohuoneeseen. Kun minä olin ruskistellut naudanlihaa, hän oli ruskistellut – melassissa – sohvaa, sohvapöytää, mediatelinettä, kaukosäädintä, matkapuhelintani, lattiaa ja seiniä. Ja hän ruskeni tietysti itsensä – käytti kaiken irti kultaisesta tilaisuudestaan. Oletko työskennellyt melassin kanssa viime aikoina? Se muistuttaa moottoriöljyä viskositeetiltaan ja väriltään. Onneksi se tuoksuu paremmalta - pistävältä, mutta paremmalta. Hän oli luonut perusteellisen sotkun.

Olin valmis puhkeamaan kylmään hikiin. Loppujen lopuksi, ennen lapsia, kuuluin paikallisen autopesumme "puhtaiden autojen kerhoon". Minusta grime oli häiritsevää, epäkunnioittavaa ja suorastaan ​​ällöttävää. Mutta sinä aikana, joka taaperoni kesti maalata olohuoneemme – ja itsensä – melassiksi, lämpenin sotkuun.

Luulin olevani vihainen. Sen sijaan pyörryin nähdessäni hänen holtittoman hylkäämisensä. Luulin paheksuvani siivousta. Sen sijaan olin vaikuttunut hänen työnsä kaukaisuudesta. Ja melassi on loppujen lopuksi vesiliukoista; ei iso juttu. Ainoa asia, josta olin vihainen jälkeenpäin ajateltuna – en pysähtynyt ottamaan valokuvaa tai kahta.

Vain muutama kuukausi sitten löysin pojilleni loistavan kirjan: Barney Saltzbergin "The Beautiful Oops". Nyt 5-vuotias poikani ja hänen 3-vuotias veljensä iloitsevat kirjan oppitunneista: "Tahrat ja tahrat voivat saada taikuuden esiin;" "Pieni tippa maalia päästää mielikuvituksesi valloilleen." Kirjoittaja muotoilee sotkuja ja ”virheitä” uudelleen ei pahoiksi onnettomuuksiksi tai valitettaviksi tapahtumiksi, vaan matkan varrella tapahtuviksi hetkiksi, jotka ovat olennaisia ​​ideoidemme ja itsemme kehitykselle. Sotket ovat mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun, iloon ja löytöihin sekä iloon ja juhlaan. Sotkut ovat todellisia. Niissä me elämme. Ja ne voivat olla kauniita.

Melassi-portti siivottiin hienosti (noin 10 märän astian avulla), samoin kuin poikani pitkän kylvyn jälkeen. Nykyään poikani purkavat samoja sohvia rakentaakseen linnoituksia, leikkikenttiä ja luolia. He auttavat minua leipomaan, ja saamme jauhoja kaikkialta. Sängyn päällä, jonka tein päivittäin (sairaalan kulmissa!), ryppyilen untuvaiseen ryppyiseen, rypistyneeseen sänkyyn nukkumaan päiväunia nuorimman poikani kanssa.

Kun hän torkkui viime viikolla, tutkin hänen jalkojaan, jotka ovat vielä niin pieniä. minä miettinyt minne ne jalat menevät, mitä ne tekevät. Toivon, että he vaeltavat maya-raunioiden huipulle, potkivat voittomaalin tai kaksi ja tuntevat alumiinikanootin lämmön kelluessaan turmeltumatonta maaseutuvirtaa pitkin. Kuvittelen, että he hikoilevat, kun hän odottaa ensitreffinsä vanhempien talon etuovella. Toivon jopa, että joku heistä saa sirpaleen merisiilistä pienen pohjois-italialaisen kaupungin rannikolla, ja toivon, että iäkäs paikallinen mies neuvoo rikkinäisellä englannin kielellä ja pantomiimikielellä pissaamaan haavaansa – kiihottavaa naurua, hyvin todellista kipulääkettä. Kyllä, käytän mieluummin aikaani näillä kauniilla ideoilla kuin siivoamalla niin sanottuja sotkuja.

Tosin käyn edelleen "puhtaiden autojen kerhossa" – mutta vain noin kerran vuodessa. Työntekijät säikähtävät, kun he kuoriutuvat väkisin pois poikieni autonistuimista nahkaverhoilusta, ikuisesti tahmeana lukemattomista tippuvista mehulaatikoista, joita poikani hengittävät kotimatkalla lukemattomista seikkailuistamme ympäri kaupunkia. Naurauksen yli he huutavat: "Eivätkö ole olleet mukana vähään aikaan, vai mitä?" Ei, ei varmasti ole. Olemme olleet kiireisiä. Kauniita sotkuja tekemässä.