Banaanikakku Ja täydellinen tuska: Mitä Lontoo Opetti Minulle ihmisenä Olemisesta

Pohdintoja kommunikaatiosta, myötätunnosta ja hiljaisesta hoivasta Keralasta Isoon-Britanniaan.

--------

Eräänä iltapäivänä Walthamstowissa

Eräänä iltapäivänä Walthamstowissa, jossa yövyin ystäväni luona, astuin pieneen paikalliseen supermarkettiin ja tervehdin kauppiasta. Hänen nimensä oli Fawad. Muutamassa minuutissa olimme syventyneet keskusteluumme – hän oli kotoisin maasta, joka ei ollut liian kaukana minun maastani, jota olivat muokanneet vuosikymmenten konfliktit ja sitkeys. Fawad puhui kodistaan ​​ja siitä, kuinka paljon se oli muuttunut. Hän kertoi minulle, että rikollisuus oli vähentynyt niin paljon, että myyjät saattoivat nyt jättää kärryt valvomatta yöksi. "Löydät ne ehjinä seuraavana aamuna", hän sanoi hiljaisella ylpeydellä.

Mutta sitten hän puhui myös vaikeista muutoksista – siitä, kuinka nuoret tytöt eivät enää saaneet käydä koulua, kuinka arki oli kapentunut lisääntyvien rajoitusten alla. Puhuimme avoimesti, lämpimästi, ihmiskeskeisesti.

Myöhemmin, kun kerroin tästä kohtaamisestani paikallisten ystävieni kanssa, he varoittivat minua lempeästi: ”Asiat eivät toimi täällä niin. Iso-Britannia on hyvin yksityinen paikka. Et voi puhua tuntemattomille noin – se ei ole sopivaa.”

Olin hämmentynyt. Oliko väärin ryhtyä tuollaiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen? Pidetäänkö avoimuutta nyt tunkeilevana?

Banaanikakku ja lempeä vastalause

Heti seuraavana aamuna kuitenkin tapahtui jotain kaunista. Ystäväni brittiläinen naapuri – ystävällinen, valkoinen herrasmies – koputti oveen lämpimän banaanikakun kanssa, jonka hänen vaimonsa oli juuri leiponut. Hän ei ainoastaan ​​tuonut kakkua, vaan jäi myös juttelemaan. Puhuimme kaikesta emmekä mistään, ja se tuntui luonnolliselta. Ajattelin: ehkä kyse ei siis olekaan "brittiläisyydestä" tai "intialaisuudesta".

Ehkä ystävällisyydellä ei ole kansallista etikettiä. Ehkä myötätunto, kuten keskustelu, tarvitsee vain pienen avoimuuden virratakseen.

Brighton: Kaksi kerrosta, kaksi taakkaa, ei sanoja

Myöhemmin Brightonissa asuin toisen ystäväni luona – hän oli paikallisen kunnan vapaaehtoissovittelija. Tuolla viikolla hän oli osallistunut kahden kunnan omistamissa asunnoissa asuvan naapurin väliseen riidanratkaisukokoukseen – toinen yläkerrassa, toinen alakerrassa.

Yläkerrassa asui nainen, joka hoiti kokopäiväisesti sairasta, vuodepotilaana olevaa äitiään. Alakerrassa asui autistisen lapsen äiti, joka usein huusi ja itki kovaa. Melu häiritsi yläkerran naista niin paljon, että poliisi ja sosiaalitoimet oli kutsuttu paikalle useita kertoja.

Kokouksessa ystäväni sanoi: ”Minä vain kuuntelin.” Hän antoi molempien naisten puhua. Hän kuuli heidän uupumuksensa, tuskansa ja pelkonsa. ”Kyyneleitä vuodatettiin”, hän kertoi minulle, ”mutta jokin muuttui.” Minua hämmästytti tämä: nämä naiset asuivat vain muutaman metrin päässä toisistaan. Molemmat olivat hoitajia. Molemmat hämmentyneitä. Mutta he eivät olleet koskaan puhuneet toisilleen. Ei kertaakaan. Kuvittele, jos ongelman eskaloinnin sijaan he olisivat keskustelleet. Kupillinen teetä. Kyynel. Ymmärryksen sana.

Myötätunto kliinisen hoidon ulkopuolella

Nämä hetket saivat minut pohtimaan uudelleen, miksi alun perin tulin Lontooseen. Olin puhunut St. Christopher'sissa "täydellisestä kivusta" – käsitteestä, joka kattaa paitsi fyysisen epämukavuuden myös kärsimyksen emotionaaliset, sosiaaliset ja hengelliset kerrokset.

Keralassa olemme mukauttaneet tätä mallia yhteisölähtöiseksi ja kulttuurisensitiiviseksi. Mutta nyt ymmärrän, että täydellinen tuska ei rajoitu vain kuoleviin. Sitä on kaikkialla.

Hoitotyöstä uupuneessa naisessa.

Äidissä, joka ei kykene vaientamaan lapsensa ahdinkoa.

Miehessä, joka on kilometrien päässä kotoa, kantaen hiljaista nostalgiaa taakseen jättämäänsä maata kohtaan.

Niissä, jotka haluavat puhua, mutta eivät tiedä miten, ja niissä, jotka pelkäävät kuunnella.

Korvien menettämisen riski

Elämme maailmassa, jossa individualismia usein juhlitaan, ja yksityisyys – vaikka se onkin erittäin tärkeää – voi joskus muuttua esteeksi rajan sijaan.

Yksinäisyys ei tietenkään ole aina surua; joillekin yksin oleminen on valinta, jopa pyhäkkö. Yksinäisyys on loppujen lopuksi syvästi henkilökohtaista – se, mikä tuntuu yhdelle eristävältä, voi toiselle tuntua rauhoittavalta.

Mutta olen huolissani siitä, että jos myötätuntoa opetetaan vain kliinisissä olosuhteissa – tai se yhdistetään vain elämän loppuvaiheeseen – vaarana on, että menetämme sen siellä, missä sitä eniten tarvitaan: arjen tavallisissa rytmeissä.

Jos emme opeta lapsille kuuntelemaan, pidättelemään toisen tunteita ja olemaan epämukavassa tilanteessa, saatamme kasvattaa sukupolven, joka osaa toimia, mutta ei tuntea.

Olemme pohjimmiltaan sosiaalisia olentoja – emme ole luotuja vain selviytymään, vaan myös rinnakkaiseloon. Ja rinnakkaiselo vaatii enemmän kuin läsnäoloa. Se vaatii meitä huomaamaan toistemme tuskan.

Loppupohdinta

Se, mikä alkoi työmatkana, muuttui minulle sarjaksi syvästi henkilökohtaisia ​​oppitunteja.

Tulin Lontooseen puhumaan hoitojärjestelmistä, palliatiivisista malleista. Mutta takaisin viemäni muisto onkin yksinkertaisempi: keskustelu kauppiaan kanssa, pala banaanikakkua, kahden kamppailevan naapurin hiljaisuus.

Nämä eivät ole poikkeuksellisia hetkiä. Mutta ehkä myötätunto ei koskaan ole. Kyse ei ole suurista eleistä. Kyse on tilan pitämisestä – tarinoille, suruille, toisillemme.

Sekin on palliatiivista hoitoa. Ja uskon, että se on hoitoa, jota maailma eniten tarvitsee juuri nyt.