Mitä Kuolema Voi Opettaa Meille elämästä

Kuolema on tärkeä liittolainen elämän arvostamisessa. En viittaa sairaalloiseen kuolemaan keskittymiseen. Tarkoitan pikemminkin tietoisuutta rajallisuudestamme fyysisinä olentoina – rehellistä tunnustusta lyhyestä ajasta, joka meillä on rakastaa ja oppia tällä maan päällä. Tieto siitä, että kehomme väistämättä kuolevat, palaa läpi kiintymykseni sosiaalisesti konstruoidun olemassaolomme arvokkaaseen hulluuteen. Kuolema on ystävä, joka auttaa meitä irtautumaan sosiaaliseen asemaan ja aineelliseen omaisuuteen perimmäisen turvallisuuden ja identiteetin lähteenä. Tietoisuus kuolemasta pakottaa meidät kohtaamaan olemassaolomme tarkoituksen ja merkityksen tässä ja nyt.

Läheltä piti -kokemuksia kokeneet vahvistavat, että tietoisuus kuolemasta voi olla tinkimätön ystävä, joka palauttaa yhteyden siihen, mikä on tärkeintä. Monet läheltä piti -kokemuksista selviytyneet ilmaisevat usein ajatuksen, että rahan ja aineellisten asioiden painottaminen vähenee ja luontoa ja muiden ihmisten rakastamista arvostetaan enemmän. Läheltä piti -kokemuksia tutkiva tohtori Kenneth Ring lainaa nuorta miestä, jolla oli läheltä piti -kokemus vakavan auto-onnettomuuden jälkeen. Tämän seurauksena nuori mies huomasi kehittäneensä "tietoisuuden siitä, että elämässä tapahtui jotain enemmän kuin vain fyysinen puoli... Kyse oli täydellisestä tietoisuudesta, ei vain materiaalisesta ja siitä, kuinka paljon voimme ostaa – esimerkiksi autoja ja tavaroita, ruokaa tai mitä tahansa. On muutakin kuin vain elämän kuluttamista. On piste, jossa sinun on annettava sille, ja se on todella tärkeää."

Gandhi sanoi kerran: "Aivan kuten väkivaltaan kouluttautuessa täytyy oppia tappamisen taito, niin täytyy myös kuolemisen taito väkivallattomuuteen kouluttautuessa." Jos aiomme elää väkivallatonta ja rakastavaa elämää, voimme aloittaa hyväksymällä oman kuolemamme. Sen ymmärtäminen, että meidän on kuoltava, herättää meidät sosiaalisesta unestamme tilanteemme todellisuuteen. Kuolema on taipumaton elämänkumppani – väistämätön varmuus, jota vastaan on taisteltava, kun erottelemme merkittävän triviaalista jokapäiväisessä elämässämme. Tässä suhteessa kannattaa harkita Nadine Stairin, Louisvillen, Kentuckyn, sanoja. Hän oli 85-vuotias kirjoittaessaan "Jos saisin elää elämäni uudelleen":

Haluaisin tehdä enemmän virheitä ensi kerralla. Rentoutuisin. Notkistuisin. Olisin hölmömpi kuin olen ollut tällä matkalla. Ottaisin vähemmän asioita vakavasti. Ottaisin enemmän riskejä. Kiipeäisin enemmän vuoria ja uisin enemmän joissa. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Minulla olisi ehkä enemmän todellisia ongelmia, mutta minulla olisi vähemmän kuvitteellisia... Olen ollut yksi niistä ihmisistä, jotka eivät koskaan mene minnekään ilman lämpömittaria, kuumavesipulloa, sadetakkia ja laskuvarjoa. Jos minun pitäisi tehdä se uudelleen, matkustaisin kevyemmin kuin olen ollut.

Lopuksi, mietitään viisautta, joka löytyy nykyään pitkälti unohdetusta kirjasta, joka kirjoitettiin Yhdysvalloissa vuonna 1877. Viimeisillä sivuillaan "The Royal Path of Life" kuvailee näkökulmaa elämään, joka kumpuaa kuoleman arvostamisesta. Vaikka se on kirjoitettu aikaisemmalta aikakaudelta peräisin olevalla armollisella kaunopuheisuudella, se puhuu selvästi vielä tänäkin päivänä:

Yhtäkään sukupuolta ei säästetä, yhtäkään ikää ei sallita. Majesteettiset ja hovimaiset tiet, joita monarkit kulkevat, tie, jota oppineet astuvat, polku, jota soturi kulkee, köyhien lyhyet ja yksinkertaiset aikakirjat – kaikki johtavat samaan paikkaan, kaikki päättyvät, olivatpa niiden polut kuinka vaihtelevia tahansa, siinä yhdessä valtavassa talossa, joka on tarkoitettu kaikille eläville. – Olipa kunnia-asemamme mikä tahansa, me kaikki olemme kuoleman alaisia. – – Oikea näkemys kuolemasta voi olla hyödyllinen useimpien epäsäännöllisten intohimojen hillitsemiseksi. Esimerkiksi voimme nähdä, mihin ahneus johtaa saiturin arkussa; tämä on mies, joka ei koskaan voisi olla tyytyväinen rikkauksiin; mutta katsokaa nyt muutamaa lautaa, jotka ympäröivät häntä, ja muutama neliötuumaa, joka sisältää hänet... Katsokaa kohtuuttomuuden seurauksia ahmatin haudassa; katsokaa hänen ruokahalunsa nyt täysin tyydytettynä, hänen aistinsa tuhottuina ja hänen luunsa hajallaan.

Nämä viestit ovat selkeitä. Emme voi piiloutua kuolemalta. Sen syleily kuluttaa kokonaan sosiaalisen olemassaolomme. Ammattinimikkeet, sosiaalinen asema, aineellinen omaisuus, seksuaaliset roolit ja mielikuvat – kaikkien on annettava periksi kuolemalle. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi hylätä aineellinen ja sosiaalinen olemassaolomme. Pikemminkin se tarkoittaa, että tietoisesti kunnioittamalla fyysisen kuolemamme tosiasiaa, me saamme siten voimaa tunkeutua läpi sosiaalisen teeskentelyn, pröystäilyn ja hämmennyksen, jotka normaalisti hämärtävät ymmärrystämme siitä, mikä on todella merkityksellistä. Kuolemantietoisuus on liittolainen, joka täyttää elämämme välittömyyden, perspektiivin ja suhteellisuuden tunteella. Tunnustamalla kuoleman todellisuuden voimme arvostaa täydemmin elämän lahjaa.

Jos valitsisit kuoleman liittolaiseksi (muistutukseksi jokaisen hetken kallisarvoisuudesta) ja jos valitsisit maailmankaikkeuden kodiksi (muistutukseksi olemassaolomme mahtavista ulottuvuuksista), täyttäisikö elävyys, välittömyys ja koskettavuus luonnostaan hetkestä toiseen jatkuvan elämäsi? Jos tietäisit kuolevasi muutaman tunnin tai päivän kuluttua, saisivatko yksinkertaisimmatkin asiat valoisan ja läpitunkevan merkityksen? Tuleeko jokainen hetki mittaamattoman arvokkaaksi? Tuleeko jokainen kukka, jokainen ihminen, jokainen halkeama jalkakäytävällä, jokainen puu ohikiitäväksi ja toistumattomaksi ihmeeksi? Elämän yksinkertaisuus auttaa tuomaan tällaista selkeyttä ja arvostusta elämäämme. Millä tavoin kuoleman arvostaminen on hyödyllinen kumppani omassa elämässäsi?