Muistopuhe äidilleni

EDNA FUERTH LEMLE
11. huhtikuuta 1916 --- 17. huhtikuuta 2011

Elämäni ensimmäisten 58 vuoden aikana minun on sanottava, että suhteeni äitiini oli monimutkainen ja vaikea. Hän oli valtava persoona, täynnä suuria intohimoja, luovuutta, raivoa ja anteliaisuutta. Muistan sanoneeni ystäville, että rakastan äitiäni pieninä annoksina, mutta hän ei tullut pieninä annoksina. Hän oli luonnonvoima.

Hänellä ei ollut rajojen tunnetta; Muistoni Ednan kanssa ravintoloissa käymisestä oli, että kun tarjoilija asetti lautasen eteeni, hänen haarukkansa oli ruoassani ennen kuin pystyin edes nostamaan omaani. Hän ilmestyi usein kotiini kaikkialla maailmassa kutsumatta.

Hän oli myös hyvin hallitseva. Koettuaan trauman oman äitinsä kuolemasta ollessaan vasta 11-vuotias hän tunsi selviytymisen tarpeen hallita kaikkea ja kaikkia ympärillään.

Kun sisarukseni ja minä kasvoimme, kukaan ei oikeastaan ​​keskustellut äitini kanssa; hän piti sinulle luentoja. Meillä oli jopa lyhenne heille: LFT tai Lecture for Today.

Samaan aikaan hän oli myös erittäin luova ja innovatiivinen. Hän kirjoitti, maalasi pitäen yhden naisen näyttelyn työstään New Yorkissa ja Pariisissa; Hän oli hyvin mukana yrittäessään tuoda lisää rauhaa maailmaan, joten hän työskenteli YK:n ja Foreign Policy Associationin kanssa. Hän ajatteli, että maailma olisi rauhallisempi, jos meillä kaikilla olisi yhteinen loma, joten hän keksi oman maailmanlomansa, kiitollisuuspäivän. Hän oli innovatiivinen ja monella tapaa aikaansa edellä. Kun hän esimerkiksi näki teini-ikäisten lastensa kantavan raskaita koulukirjojaan rintaansa vasten tai raskaita lyhytlaukkujaan, hän toi Sveitsistä reppuja, joissa hän kantoi kirjoja. Saa nähdä kuinka ajatus tarttui. Hän näki lentäjien lentävän Kööpenhaminan lentokentällä skoottereilla ja toi ne maahan.

Hän teki myös asioista hauskaa. Muistan, että minulla oli lapsena litteät jalat, joten hän pelasi leikin, jossa he heittelivät marmoreita ympäri olohuonetta, ja meillä oli kilpailu siitä, kuka voisi poimia eniten marmoreita varpaillamme. Olohuoneessa oli pyöreä sänky. Ednan kanssa naurettiin paljon.

Hän rakasti myös juhlia. Vietin lukion viimeisen vuoden Havaijilla, Punahou-koulussa. Juuri ennen valmistumista kerroin luokkatovereilleni, että jos jollain itään yliopistoon menevällä ei ollut paikkaa, jonne mennä kiitospäiväksi, he olivat tervetulleita taloomme New Yorkiin. Viikonlopulle saapui 38 henkilöä. He kaikki nukkuivat, ja kaikkialla oli ruumiita. Äitini rakasti sitä.

Niille ihmisille, joita hän rakasti, hän oli äärimmäisen antelias. Uskallan väittää, että hänen anteliaisuus on koskettanut kaikkia tässä huoneessa. Hänen symbolinsa kiitollisuuspäivänä ja hänen elämästään oli runsaudensarvi, loputtoman palkkion ja antamisen symboli. Ja hän myös eli niin.

Suhteemme alkoi muuttua 10 vuotta sitten, kun tein hänestä elokuvan nimeltä "EDNA The Movie". Minulle uskottiin hänen tarinansa.

Lisäksi vanhetessaan hän alkoi pehmetä. Hieman yli 5 vuotta sitten sain puhelun kello 5.30 aamulla yhdeltä hänen omaishoitajaltaan Havaijista. Hän sanoi, että äitini oli ensiapupoliklinikalla korkean kuumeen, kiihtyneen sykkeen, ilman verenpainetta ja keuhkokuumeen kanssa. Sanoin: "Olen tulossa." Kun vaihdoin lentokonetta San Franciscossa, minulle soitti matkapuhelimeeni rakas ystäväni ja äitini, lääkäri Chery Garvy, joka rakasti äitiäni yli 40 vuotta. Hän sanoi minulle: "Kun tulet saarelle, älä mene ensin hotelliin. Tule heti sairaalaan. Luulen, että katsomme nyt tunteja." Sanoin: "Chery, minulla on edessäni 6 tunnin lento. Kuiskaa hänen korvaansa, että olen tulossa, ja hänen on helvetin parempi odottaa." Chery teki. Äitini odotti. Saavuin Havaijille, menin suoraan sairaalaan ja pidin häntä kädestä seuraavat 8 päivää.

Sinä aikana suhteemme muuttui. Hän ei voinut enää hallita mitään. Mutta me istuimme, puhuimme, ja hän jopa lauloi minulle. Oli kuin hänellä olisi se, mitä buddhalaiset kutsuivat häntä "alkuperäisiksi kasvoiksi". Kasvot, jotka sinulla on ennen syntymääsi. Hän oli suloinen, kaunis, säteilevä ja rakastava, ja niin tunsin häntä kohtaan. Sillä viikolla ollessani yksin hänen kanssaan sain kertoa hänelle, että rakastan häntä ja kuinka paljon arvostan kaikkea sitä, mitä hän oli tehnyt minulle ja perheelleni. Kaikki paitsi häntä luulivat, että hän oli kuolemassa, joten sanoin kaiken, mitä luulin, ettei minulla ehkä koskaan olisi mahdollisuutta sanoa enää. Eräänä iltapäivänä istuin hänen sänkynsä vieressä ja pidin häntä kädestä. Hän piti silmänsä kiinni. Sanoin hänelle, että rakastan häntä, kiitin häntä. Kerroin hänelle, että me kaikki rakastamme hänen läsnäoloaan, mutta jos asiat menivät siihen pisteeseen, jossa hän halusi mennä, se oli ok. Häntä olisi ikävä, mutta se, minne hän oli menossa, oli turvallista ja että häntä rakastetaan siellä ja rakastetaan täällä. Hän ei liikkunut. Sanoin: "Äiti, rakastan sinua ja haluan sinun tietävän, että annan sinulle anteeksi kaikki tavat, jotka olet saattanut satuttaa minua vahingossa." Hän ei liikkunut; ei edes ripsiä, mutta kuulin hänen äänensä selvästi telepatian kautta: "Anteeksi mitä? Mitä minä tein?" nauroin. Täydellinen Edna. Siunaa hänen sydäntään, edelleen luonteeltaan.

Sen jälkeen hän vakiintui ja päätti viettää 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Se oli 5 vuotta sitten. Hän kuoli 6 päivää 95-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen viime viikolla. Viimeisten 5 vuoden aikana olen tehnyt noin 25 matkaa nähdäkseni hänet. Siitä oli tullut niin suloinen.

Olin siunattu saadessani olla hänen kanssaan hänen elämänsä viimeisinä päivinä ja olla siellä, kun hän kuoli. Chery Garvy oli myös siellä, kirjaimellisesti ympäri vuorokauden äitini viimeiset 2 päivää. Hänen elämänsä viimeisinä tunteina hänen lapsensa ja lastenlapsensa kertoivat hänelle rakastavansa häntä. Pelasin elokuvaa, jonka tein hänestä hänen 85-vuotissyntymäpäiväänsä, jotta hän saattoi kuulla kaikkien lastensa ja lastenlastensa, vävynsä Robbie Bosnakin ja ystävät, kuten Ella Kline, joka on täällä tänään, kertovan hänelle, että he rakastivat häntä ja arvostivat häntä. Ja hän saattoi kuulla itsensä, omalla äänellään, selkeästi ja vahvasti kertovan omaa tarinaansa ja antavan testamenttinsa. Lopulta äiti oli rohkea ja suloinen ja kylpesi rakkaudessa ohittaessaan.

Olen kiitollinen siitä, että saimme viettää aikaa yhdessä viimeisten 5 vuoden aikana ja että minulle annettiin mahdollisuus parantaa suhteemme ensimmäisen 58 vuoden vaikeudet ja nyt päätyä syvän rakkauden ja arvostuksen paikkaan merkittävää naista kohtaan. Edna, sinua tullaan kaipaamaan.