Yhteisössä

Eilen näin liskon laajentuvan kuolemassa muurahaisten apuna. Hitaasti se lakkasi muistuttamasta liskoa. Heidän avullaan siitä kehittyi jotain itseään suurempaa. En voinut katsoa pois.

Joku muu on saattanut nähdä murhan. Toinen, muurahaisten nopeus. Mutta minulle kohtaus tuntui pyhältä. Se viipyi tuntikausia palmupensaan alla, jossa pöly ja varjot sakeutuivat liikkuvaksi, tanssivaksi muodoksi laattalattialla. Siellä oli viileämpää.

Lakaisin pihan. Joka kerta kun ohitin, kehoni näytti muuttuvan – viileä ilma harjasi ihoani, aavemainen hiljaisuus seurasi jäseniäni. Melkein kuulin sellon soivan kaukaa. Tunsin olevani kutsuttu seremoniaan. Lisko, josta tulee enemmän kuin elämänsä.

Katsellessani liskoa hajoavan johonkin itsensä ulkopuolelle, ajattelin toisenlaista tulemista – sellaista, jota olin nähnyt vuoden aikana. Muiston siemen säilyy ystävässäni, siementenkeräilijässä, joka vaeltelee ympäri maailmaa kevyellä askeleella, nojaten ja tarinoiden laukussa.

Olin kerran kauhistuttava puutarhuri ja katselin kallisarvoisten tomaattikasvieni kuihtuvan kaikista yrityksistäni huolimatta. Hän, aina vaeltaja, kerää siemeniä kaukaisista maista – pieniä kapseleita hulluutta ja viisautta. Hän kertoi minulle kerran:

"Siementen kerääminen opettaa sinulle, kuinka elämä todella toimii."

Tomaattikasvini, jotka olivat sairaita pitkästä matkastaan ​​siemenpakkauksessa, kamppailivat kuulumisesta. Maaperä oli heille edelleen vieras. Maa, vielä tuntematon. Monet eivät selvinneet ensimmäisestä tai toisesta sukupolvesta. Mutta niinä hetkinä heidän violetit ja keltaiset suonensa lähettivät kutsun – hätäkutsun.

Ja sitten he saapuivat. Kirvat. Leikkuumatoja. Hämähäkkipunkit. Kirppukuoriaiset. Tripsit. Mahajalkaiset. Täällä jopa afrikkalaiset etanat vastaavat jokaiseen hätäkutsuun – ja niitä on monia.

Niinä päivinä, kun ensimmäisen ja toisen sukupolven tomaattikasvit antautuivat, näin niiden muuttuvan - hitaasti mutta varmasti - koiiksi ja perhosiksi. Näin heidän levittelevän siipensä ja virtaavan – tanssivan perhosieppon nokkaan, joka odottaa kotimme lähellä joka vuosi syyskuusta lokakuuhun.

Näin se on aina ollut minulle.

Ihmisiä on taustalla; etualallani on nykyhetki. Älä koskaan tyhjä. Aina kangas - Perhosia. Kuivatut lehdet. Oksista pidän mielelläni. Madovaluja harjaamassa kantapäääni. Lintukutsu. Hiljainen shokki Shikran tapaamisesta. Mailahäntädrogo, joka viipyy äitini syödessä syntymäpäivälounastaan.

Näin maailma saapuu minulle. Astun ihmisten maailmaan enemmän kuin-ihmismaailman peilin läpi ja löydän helpotusta sen tutussa turvassa.

Pystyn kertomaan tunteista, jotka kuluivat puihin kiipeämiseen, sormillani kuoren jäljittämiseen. Mutta miten mittaan hetket, jolloin allani oleva maa väistyy kauneudelle, ihmeelle, teelle?

Kuinka voin mitata sen ajan, jonka olen seisonut hiljaisena vartijana, odottamassa sadetta tuhannen olennon rinnalla, jotka voivat juoda vain, kun se putoaa?

Odotan heidän kanssaan vain siksi, että nautin heidän seurastaan. Se on luonnollisin kumppani, jonka tiedän.

Ennen kuin rakastin kukkia, rakastin kiviä.

Minullakin on omat mieltymykseni täällä. Tuli puhuu minulle nälkäisenä murinana, joskus laulaen liekin takaa. Mutta olen aina kuulunut Maahan. Skyille. Veteen. Tuli on vienyt aikansa tullakseen ystäväksi.

Enemmän kuin ihminen maailmassa hengitän paremmin. Tuuli kiertyi kylkiluiden läpi, keuhkokudos ympäröi kipua, missä luuni pitivät kireällä. Vapina rinnassani. Hiljainen huokaus ennen kuin tajusin tarvitsevani sellaisen. Huomio pehmenee tietoisuuteni reunoilla ja hengitän.

Eilen kuoleva lisko, mangonoksa ja kesän ensimmäinen sade saivat minut selvittämään viipyvän kysymyksen: Olemmeko me väkivaltainen laji?

Löysin vastaukseni kesällä.

Kesä – yksi sana, mutta ei koskaan sama hetkestä toiseen. Kauhea lämpö ei ole jatkuvaa. Ei päivien yli, ei tuntien yli, ei edes kylien ja kaupunkien yli. Täällä kesällämme on tunnelmia.

Aurinko laulaa keskipäivällä. Mutta kaikki keskipäivät eivät polta samalla tavalla.

Joinakin päivinä, kuten eilen, kesä kantoi kastetta. Äitini ja minä yritimme kiusata sadetta kasteesta. Se toimi – iltaan mennessä, kauan sen jälkeen, kun olimme alistuneet sen poissaoloon.

Ja niin, kun katson syvään, kaikki muuttuu.

Hengitykseni muuttuu ensin.

Mutta tänne saapuminen tähän hengenvetoon otti liskon, oksan ja muiston mangopuusta, joka aikoinaan näki lampi. Lampi, jossa haikarat nokivat vesiaukkoja. Jossa Jaladharan hiihtelevät sammakot huusivat sadetta.

Enemmän kuin inhimillisen maailman kautta löydän turvallisuuden katsoa uudelleen – minulle tärkeitä ihmisiä.

Isäni astuu sisäpihalle. Patriarkka, mutta minun silmissäni hän on hitaasti liukenemassa johonkin vanhemman ulkopuoliseen – varsinkin helmiäisvalkoisen parran vuoksi, jota hän on kasvattanut jo kuukausia. Ei enää vain vallan kantaja, vaan arvokas läsnäolo, joka avautuu hiljaisemmilla, inhimillisemmillä tavoilla.

Ymmärrykseni ihmisten maailmasta on aina ollut hajanaista, erilaisten käsitysten kautta johdettua. Muistan helpompia aikoja, mutta se on elävä maailma, joka on suojellut järkeäni.

Ihmismaailmassa olen tarvinnut käsitteitä.

Kun en kyennyt ymmärtämään niiden sujuvuutta, minusta tuli jyrkästi pelkistävä, supistaen elämäni mahdollisimman pieneen tilaan – yritin ainakin olla vaaraton. Mutta siinäkin tilassa minua muistutti sinapinsiemenen voimakkuus. Paitsi että en ole sinapinsiemen. Söin eri tavalla. Minä kukkaan eri tavalla. Kilpailen maailman kanssa – jahtaan keskuksia, huippuja, ympyröitä, pyramideja ja niin edelleen. Toisinaan pehmeä vartaloni saavuttaa oman pehmeytensä, ovelat lihakset hengityksen ympärillä tanssivassa sauvavyyksessä yms.

Näen nyt selkeästi.

En voi elää ilman käsityksiä. En voi elää ilman ystäviä.

Olen viettänyt aikaa metaforien kanssa. Jotkut kutsuvat sitä mystiikkaksi. Silti mikään ei ole ollut niin vakuuttavaa kuin se, että on antanut käsitteiden hajota ja virrata. Jotta ajatus itäisi, se on tarvinnut tilaa sisälläni.

Etualalla kohoava katosten läsnäolo tarjoaa lukemattomia seuraa.

Yksinkertainen tarjous – hiilellä keitetyt juurekset, syödään murskatun chilin kanssa. Kapsaisiinin terävä lämpö polttaa kieleni – maanläheinen, hedelmäinen, elävä. Ajattelen papukaijaa, jota chilin tuli ei laula, ja hymyilen.

Naapurustossa olevat naiset valvovat ohikulkijoita ja etsivät aina ystävyysotteluita. Kolme sisarta, tyhjät pesijät, heiluttavat minulle.

He muistavat aina parempia aikoja tällä kadulla.

"Tässä paikassa ei ollut kaikkia näitä kauppoja. Nämä olivat koteja."

"Näetkö nuo rakennukset? Siellä oli kerran puita. Apinoita asui niissä. Reunukset olivat saumattomia, toisin kuin nyt!"

He huokaavat menneisyydestä ja pohtivat sitä hiljaisuutta, joka heitä nyt ympäröi.

Tiedän tämän heistä.

He rakastavat syödä juureksia murskatun chilin kanssa, kuten minäkin.

Näen jaetun naurun välähdyksen, kun heilutan takaisin. Ehkä tänään tarvitsen pidennetyn tunnin reunalla, joka erottaa kiinteistömme "meidän" ja "heidän".

Ja me juoruamme kuin kotkat – kaupunkijuoruja, juurikasveista ja sellaisista.

Tämä on salaisuus, jonka tiedän kutsuista.

Olen aina nähnyt kuulumiseni enemmän kuin ihminen -maailmaan vastauksena kutsuun.

oksa. Kuoleva lisko. Ensimmäinen kesäsade.

Kaikki soittaa, jos kuuntelen.

Silti ihmisten maailmassa olen liikkunut eri tavalla. Häiritsijänä. Ehkä siksi, että en ole koskaan nähnyt sitä kutsujen maailmana. Samat pisteet mielessäni minulla on tapana tasoittaa pisteet, tietämättäni tai tietämättäni.

Jokien kärsimys. Aika, jolloin joki yski takaisin muovia rannoille ja virtasi eteenpäin välinpitämättömästi, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mutta kaikki paisuu, ja kutsuille on tilaa.

Tämä on salaisuus, johon olen tullut asumaan.

On ymmärrettävä kutsujen luonne myös ihmismaailmassa.

Niinpä julkaisen ne – kutsuni – maailmalle.

Ja naurua kuuluu.

Kuin hengitys, minun ja Toisen välillä, erottamaton.