Ota elämäsi Takaisin

Tarjoilija oli puolivälissä perheeni tilauksen ottamisessa, kun hänen managerinsa kutsui hänet pois.

"Minne tarjoilija meni?" Sophia, seitsemänvuotias, kysyi.

Daniel, viisivuotias, katsoi minua ja vastasi sitten: "Luulen, että hänen täytyi ottaa puhelinkonferenssi."

* * *

Muutin ulkotoimistosta kotitoimistoon, koska halusin viettää enemmän aikaa perheeni kanssa. Mutta nyt olen aina kotitoimistossani. Tulen hetkeksi esiin sellaisiksi hetkiksi, kuten illallinen ja nukkumaanmenotarinoiden kertominen, mutta palaan nopeasti "vain tehdäkseni muutaman asian". Rakastan työtäni, mutta se on käsistäni.

Tarvitsen kipeästi rentoutua, lukea kaunokirjallisuutta ja viettää aikaa ihmisten kanssa, joista pidän. Mutta alamäki vetää minut takaisin tehtävieni valtamerelle lupaamalla ylittää asioita luettelosta ja vahvistaa itsetuntoani tuottavuuden todisteilla.

Valitettavasti psykologiset heikkoutemme ruokkivat hillittömästä pääsystämme työvirtaan. Se on nyt vanha tarina: luulimme, että teknologiamme – kannettavat tietokoneet, älypuhelimet, sähköposti – vapauttaisivat meidät jumiutumisesta toimistoon, mutta se on kostautunut: toimisto on nyt jumissa meissä.

Olemme menettäneet rajamme. Avaruus oli aiemmin luonnollinen raja; kun lähdit toimistostasi, lähdit työstäsi. Mutta työtilamme ovat menettäneet seinänsä.

Tarvitsemme uusia seiniä.

* * *

On perjantai-ilta, ja aloitamme juutalaisen sapatin Kiddushin kanssa.

Kiddush-rukous kertoo tarinan Jumalasta, joka loi maailman kuudessa päivässä ja lepää seitsemäntenä päivänä. Kun sytytämme kynttilät ja laulamme Kiddushia, merkitsemme muutosta – arkisesta ajasta pyhään aikaan – kun sitoudumme lepäämään myös seitsemäntenä päivänä.

Istun juhlaaterialla perheeni ja ystävieni kanssa, en edes harkitse sähköpostin tarkistamista tai puhelun vastaanottamista. Viimeinkin kiireisen työviikon jälkeen alan rentoutua. Sapatin 24 tunnin aikana tarkkaavaiset juutalaiset irtaantuvat 100 % kaikesta edes etäisesti työhön liittyvästä. Ja yksi asia, jonka olen huomannut, on se, että vaikka maailma jatkuu, ei ole koskaan vaikeaa päästä kiinni.

Perjantai-ilta Kiddush on kuin sapatin kellon lyöminen. Sitten lauantai-iltana toinen seremonia, nimeltään Havdallah (tarkoittaa eroa), merkitsee sapatin loppua. Havdallah on kuin sapatin kellon lävistämistä.

Nämä aikaan perustuvat rituaalit ovat välttämättömiä, koska sapatti on aikaan perustuva kokemus, joka ei liity avaruuteen. Sitä tarkkaillaan missä sattuu olemaan, kun sapatti alkaa.

Toisin sanoen fyysiset seinät ovat merkityksettömiä. Sen sijaan juutalaiset luottavat symbolisiin muureihin, joita ei leimaa kivellä vaan seremonialla ja jotka erottavat ajan ajasta, työn levosta, arkipäiväisen pyhästä.

* * *

Tämä on saanut minut ymmärtämään, että tarvitsen merkin – rituaalin, joka lyö aikakelloani – erottamaan työn ja ei-työn.

Tunnustuksena työpäiväni alkamisesta sytytän kynttilän ja lausun lyhyen rukouksen, jossa pyydän ohjausta ja voimaa toimia rehellisesti.

Päivän päätteeksi sytytän taas kynttilän, ja kulkiessani päivää mielessäni esitän kiitosrukouksen.

En "kelloa" ennen kuin lapseni ovat lähteneet kouluun. Ja "kellon jälkeen" en koske työhön ennen kuin sytytän kynttiläni seuraavana aamuna. Jos lähetät minulle sähköpostia kiitosrukoukseni jälkeen, en saa sähköpostia ennen kuin rukoilemme opastusta seuraavana aamuna.

Jos haluat tehdä tämän kanssani, ehdotan, että suoritat rituaalisi uskonnollisesti, vaikka sen ei tarvitse olla uskonnollinen. Se voi olla jotain, mitä sanot itsellesi, kappale, jota kuuntelet, aika, jonka käytät päiväkirjaasi kirjoittamiseen, meditaatio, merkki paperille, esine, jota siirrät, tai mikä tahansa, mikä merkitsee sinulle työn ja ei-työn erottamista.

Kun olet rituaalisesti lähtenyt töistä, uskalla todella jättää se. Anna tietokoneesi ja puhelimesi olla käyttämättä, kun elät vähän. Ja työssä on jopa puolensa: olet tuoreempi, kun palaat töihin, tuottavampi tietäen, että sinun on oltava, koska työ pysähtyy, ja luovempi, kun integroit työelämään kuulumattomat ideat.

* * *

"Hei Daniel, mitä teet kaveri?" kysyin häneltä.

"Yksi minuutti", hän sanoi minulle jatkaessaan kirjoittamistaan ​​katsomatta ylös paperitietokoneelta, "olen melkein valmis."

Teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa.

"Odotan", sanoin lopulta, "ja kun olet valmis, suljetaan molemmat tietokoneemme ja jätetään ne yöksi, okei?"

Elämämme riippuu siitä.