– Hän on tajuissaan, sairaanhoitaja sanoo. Luotan tähän vietnamilaiseen eläinlääkäriin, jolla on aknearpinen kasvot ja herkkä, alistunut sydän. Hänen surulliset silmänsä auttavat minua kohtaamaan tulevan. Me kaksi seisomme sängyn vieressä Strong-sairaalan onkologisella osastolla ja katselemme mieheni Vicin velttoa vartaloa.
– Hän kuulee sinut, sairaanhoitaja sanoo, – mutta hän on liian uupunut vastatakseen. Voit pyytää häntä puristamaan kättäsi.
Kyllä, voisin pyytää Viciä puristamaan kättäni, jos hän rakastaa minua. Mutta en epäile hänen rakkauttaan. Voin pyytää häntä puristamaan, jos hän kuulee minut, mutta hänen ei tarvitse kuulla minua. Hänen täytyy kuolla, joten en kutsu häntä takaisin elämään ja luokseni, vaan annan hänen jäädä hengittämisen raskaaseen rasitukseen. Kosketan häntä ja hengitän hänen tuoksuaan, hieron öljyä hänen käsiinsä ja jalkoihinsa ja rukoilen voimaa päästää hänet menemään. Olen kulkenut hänen kanssaan kuoleman kynnyksellä ja ripustanut jalkani reunuksen yli. Tunnen kuilun laajuuden, mutta en voi mennä pidemmälle.
Kahden vuoden ajan yritin pelastaa hänet. Yritimme molemmat, mutta pakoreittejä ei enää ole. Vuosien kamppailun jälkeen hänen lempeä kulkunsa avaa sydämeni ja tyynnyttää mieleni. Tämä hiljainen kuolema on hänen viimeinen lahjansa minulle, vaikka itken ja kuiskaan hyvästit. Juuri puolenyön jälkeen hän hengittää ulos. Odotan sisäänhengitystä, jota ei tule.
En tiedä, miten voisin elää ilman tätä miestä. Olen riippuvainen hänen ruskeista silmistään, jotka minua säteilevät. Neljänkymmenenkahden vuoden ajan rakastimme toisiamme, meditoimme yhdessä, muutimme maatamme, kasvatimme poikamme ja jaoimme unelmamme ja surumme. En tiedä kuka olen ilman häntä.
Ystäväni ja minä istumme hänen ruumiinsa kanssa kuusi tuntia. Kun hoitaja saapuu, rakastava sairaanhoitaja auttaa minua käärimään Vicin puhtaisiin valkoisiin lakanoihin ja liu'uttamaan hänen ruumiinsa ruumispussiin.
Menemme hissillä alas ja kävelemme kohti sairaalan aulaa varjostaen silmiämme lattiasta kattoon ulottuvien ikkunoiden läpi paistavalta auringolta. Ihmiset kiirehtivät, tarttuvat kahvikuppeihin ja yrittävät ehtiä paikalle ennen seitsemää. He ovat vakavia ja itsekeskeisiä, katse poispäin. He näyttävät olevan lasiseinän takana, toisessa maailmassa, elävien puolella, kun taas minä seison kynnyksellä, jossa kuolema tuntuu lähempänä kuin elämä.
Löydämme Subaruni parkkihallista ja pinoamme Vicin vaatteet ja kannettavan tietokoneen takapenkille. Seisomme avuttomana rykelmänä, juuri todistamamme kuoleman mysteerin pehmentäminä. Ei riitä, että halaat ja kiitän näitä anteliaita ystäviä siitä, että he ovat seuranneet minua tällä matkalla, se on kaikki, mitä minulla on annettavaa.
"Oletko kunnossa ajamaan?" Anthony kysyy.
”Kyllä”, vastaan. ”Seuraa minua.”
Ohjaan autoa parkkihallin ramppia pitkin hitaasti, jotta Anthony ehtii tavoittaa minut vuokra-autollaan. Pysähdyn parkkipaikanvalvojan lasitetun kojun luo. Kehoni osaa laskea rahat ja maksaa pysäköintimaksun.
Olen muukalainen, juuri palannut manalasta. Olen nähnyt kuoleman, raa'an ja pysäyttämättömän, ja ymmärrän, ettei oma kuolemani ole kaukainen asia.
Anthony ajaa kotiin hitaalla kaistalla New Yorkin osavaltion valtatietä pitkin. Matkustamme tämän maailman vieraalla maaperällä, vieraina arjen tavallisille huolille.
Miten on mahdollista tuntea samaan aikaan niin syvää surua ja syvää kiitollisuutta?
COMMUNITY REFLECTIONS
SHARE YOUR REFLECTION
9 PAST RESPONSES
Thank you Elaine , touched , moved and inspired . Death is a journey in transition to another birth depending on our karmas in our present life . There is a sadness no doubt when loses a loved one , recently I lost my mother to Dementia after a struggle lasting two years . In the end though she could not speak she just indicated through sign language that she wanted to move on , the suffering for her and those around her was too much to bear .
Those moments--so much pain, so close to death, the world is so terribly and beautifully alive. Thank you, Elaine.
Thank you, Elaine, for sharing your story. I feel the same sense of how will I live without the presence of my dear husband, when our time to part at death arrives.....The line "Love and Grief are a package deal" is the living paradoxical truth.
What a beautiful way of capturing this precious moment, death can be such a bittersweet experience, grateful for being able to read this and thank you to Elaine for sharing it.
RIP Vic
Wow!
So beautiful.
❤️
Beautifully touching, raw and real. Letting go is not easy and yet to allow a loved one to transition is so important. <3 <3 <3
Having read this before, I am always touched. Yes, how is it possible to have come from the underworld into the bright light of life. We touch death, and yet we must go on living in the light. Thank you for sharing your beautiful story. We are blessed to have loved so deeply, to have known another's soul so purely.