Wendell Berry: Mitä Varten Ihmiset ovat?

Ote Wendell Berryn esseekokoelmasta "Mitä varten ihmiset ovat".

minä

Armo, joka on olentojen terveyttä, voidaan pitää vain yhteisenä.
Parantumisessa hajallaan olevat jäsenet kokoontuvat yhteen.
Terveenä liha saa armon, pyhä tulee maailmaan.

II

Parannuksen tehtävänä on kunnioittaa itseään olentona, ei enempää eikä vähempää.
Olento ei ole luoja, eikä voi olla. On vain yksi luomus, ja me olemme sen jäseniä.
Luova oleminen on vain terveyttä: pitää itsensä täysin elossa luomakunnassa, pitää luomakunta täysin elossa itsessään, nähdä luomakunta uudelleen, toivottaa osansa tervetulleeksi uudelleen.
Luovimmat teokset ovat kaikki tämän terveyden strategioita.
Ylpeysteokset, joita itse kutsutut luojat ovat omaperäisyyttä korostaneet, vähentävät Luomisen uutuudeksi, ihmettelemään kykenemättömien mielien heikkoihin yllätyksiin.
Omaperäisyyttä tavoitteleva tuleva luoja työskentelee yksin. Yksinäisyydessä ihminen ottaa vastuun itsestään, jota ei voi täyttää.
Uutuus on eräänlaista yksinäisyyttä.

III

Siellä on ylpeyden huono työ. On myös epätoivon huonoa työtä, joka on tehty huonosti toivon tai näkemyksen epäonnistumisen vuoksi.
Epätoivo on liian vähän vastuuta, kuten ylpeys on liikaa.
Epätoivon surkea työ, turha ylpeyden työ pettävät yhtä lailla luomisen. Ne ovat elämän tuhlausta.
Epätoivolle ei ole anteeksiantoa, eikä ylpeydelle. Kuka yksinäisyydessä voi antaa anteeksi?

IV

Hyvä työ löytää tien ylpeyden ja epätoivon välillä.
Se ilahduttaa terveyttä. Se parantaa armolla.
Se säilyttää annetun niin, että se pysyy lahjana.
Sen avulla menetämme yksinäisyyden:
me kiinnitämme niiden käsiin, jotka kulkevat edellämme, ja niiden käsiin, jotka tulevat meidän jälkeenmme;
astumme toistemme käsivarsien pieneen ympyrään,
ja suurempi ystävien piiri, joiden kädet ovat liitetty tanssiin,
ja suurempi ympyrä kaikista elämään sisään ja ulos kulkevista olennoista, jotka liikkuvat myös tanssissa niin hienovaraisen ja laajan musiikin tahdissa, ettei mikään korva kuule sitä paitsi sirpaleina.

V
Ja sen kautta astumme yksinäisyyteen, jossa myös menetämme yksinäisyyden.
Yrityksestä jakaa yksinäisyyttä voi syntyä vain erimielisyyttä.
Todellinen yksinäisyys löytyy luonnonvaraisista paikoista, joissa ihminen on ilman inhimillistä velvoitetta.
Ihmisen sisäiset äänet tulevat kuuluviin. Ihminen tuntee intiimimpien lähteensä vetovoiman. Tämän seurauksena hän reagoi selvemmin muihin elämiin. Mitä johdonmukaisemmaksi ihminen tulee itsessään olentona, sitä täydellisemmin hän astuu kaikkien luotujen yhteyteen.
Yksinäisyydestä palataan olosuhteiden lahjoilla.
VI
Ja sitä paluuta ei voi paeta.
Luonnon järjestyksestä palaamme ihmiskunnan järjestykseen ja epäjärjestykseen.
Suuremmasta ympyrästä on palattava pienempään, pienempään suuremman sisällä ja siitä riippuvaiseen.
Suurempaan ympyrään päästään halulla olla olento, pienempi valitsemalla olla ihminen.
Ja palattuamme metsästä, muistelemme pahoillamme sen levollisuutta. Kaikille olennoille ne ovat paikoillaan, siis levossa.
Kaikkein raskaimmissa pyrkimyksissään, nukkuessa ja valveilla, kuolleina ja elävinä, he ovat levossa.
Ihmisen ympyrässä olemme väsyneitä pyrkimykseen ja olemme vailla lepoa.

VII

Järjestys on ainoa mahdollisuus levätä.
Tehdyn tilauksen tulee etsiä annettua tilausta ja löytää paikkansa siinä.
Pellon tulee muistaa metsä, kaupungin pitää muistaa pelto, jotta elämän pyörä kääntyy ja vastasyntynyt kohtaa kuolevan.
Hajallaan olevat jäsenet on koottava yhteen.
Halu tavoittaa aina mahdollisen. Mutta mahdollisuuksien toteuttaminen on sen laajentamista.
Mahdollinen, toteutunut, on ajankohtainen maailmassa, ikuinen mielessä.
Kun näkee työn, joka on tehtävä, kuka voi auttaa haluamaan olla se, joka tekee sen?
Mutta pelätään, että lepoa ei tule ennen kuin työ on valmis ja talo on kunnossa, maatila kunnossa, kaupunki on kunnossa ja kaikki läheiset voivat hyvin.
Mutta se on ylpeys, joka on hereillä yössä halunsa ja surunsa kanssa.
Yksin tämän työn tekeminen on epäonnistumista. Siitä ei ole apua. Yksinäisyys on sen epäonnistuminen.
Se on epätoivo, joka näkee työn epäonnistuvan omassa epäonnistumisessa.
Tämä epätoivo on kaikista kiusallisin ylpeys.

VIII

Lopulta on ylpeys ajatella itseään ilman opettajia.
Opettajat ovat kaikkialla. Se, mitä halutaan, on oppija.
Tietämättömyydessä on toivo. Jos olisimme tienneet vaikeuden, emme olisi oppineet edes niin vähän.
Luota tietämättömyyteen. Se on tietämättömyyttä, johon opettajat tulevat.
He odottavat, kuten aina, valon reunan takana.

IX

Epäuskoisten opettajien opetukset kuuluvat tehtävään ja ovat sen toivo.
Rakkaus ja ystävien ja rakastajien työ kuuluvat tehtävään ja ovat sen terveyttä.
Lepo ja ilo kuuluvat tehtävään ja ovat sen armo.
Tulkoon huominen huomenna. Ei sinun tahdostasi taloa viedään läpi yön.
Järjestys on ainoa mahdollisuus levätä.