Läsnäoloaktivistiksi Ryhtyminen

Ystäväni vierailee kaupungin ulkopuolelta ja oleskelee East Oaklandissa, alueella, joka on surullisen kuuluisa jengiväkivallastaan ​​ja levottomuuksistaan. Tämä ystävä sattuu olemaan munkki. Hän ajelee päänsä ja pukeutuu luostarikuntansa perinteisiin ruskeisiin kaapuihin - ei sellainen henkilö, joka sulautuu helposti taustalle. Vietettyään monta vuotta myötätunnon tekemiseen tietoiseksi käytännöksi, hänen vastauksensa tilanteisiin on yrittää tehdä osansa levittääkseen hyvyyttä. Joten hän meni ulos kävelylle vain ollakseen tekemisissä yhteisön kanssa. Kun hän käveli 35th Avenuea pitkin, pari kovan näköistä katunuorta huusi hänelle:

"Hei mies!"

Hän kääntyi ympäri, katsoi heitä ja sanoi: "Kyllä?"

"Oletko buddhalainen munkki?"

"Kyllä, olen."

"Näytät helvetin rauhalliselta, mies!"

Pelkästään olemisellaan -- tavalla, jolla hän käveli, vauhdilla, pukullaan ja leikatulla päällään, hänen ilmeensä, ajatuksillaan ja aikeillaan - hän oli välittänyt jotain niin voimakasta kontekstissa, jossa sitä vähiten odottaa. Se on koskettava tarina, mutta itse asiassa jokainen meistä voi kehittää sellaista läsnäoloa.

Mitä tapahtuisi, jos lähestyisimme jokaista vuorovaikutusta aikomuksena antaa täysin ja ehdoitta? Aineellisen tason ulkopuolella ja kontekstille erittäin herkällä tavalla. Tietyllä hetkellä se voi olla vain täydellistä kuuntelemista, rohkaisevan sanan jakamista tai ystävällistä toimintaa. Se, mitä annamme, on melkein toissijaista. Mutta vain päästäksemme siihen pisteeseen, jossa haluamme antaa jotain, meidän on voitettava niukkuuden tunne.

Tuoreessa kolumnissaan The New York Timesin David Brooks lainaa tutkimusta niukkuuden vaikutuksista mieleen. Yhdessä pelissä Princetonin opiskelijoita pyydettiin vastaamaan kysymyksiin lyhyessä ajassa, mutta heille annettiin mahdollisuus lainata aikaa tulevilta kierroksilta. Huolimatta korkeasta älykkyysosamäärästään, he päätyivät lainaamaan aikaa naurettavalla korolla, mikä lopulta tuhosi heidän pitkän aikavälin suorituskykynsä pelissä. Joten käy ilmi, että niukkuuden todellinen haaste ei ole vain ulkoisissa olosuhteissa tai edes kognitiivisissa kyvyissämme - sen ydin on se, kuinka reagoimme sisäisesti niukkuuteen.

Tämä niukkuuden psykologia voi hienovaraisesti tulla esiin suhteissamme. Joskus jäämme niin kiinni siihen, mitä haluamme tilanteesta tai ihmisestä, ettei meillä ole enää mielen joustavuutta nähdä mitään muuta. Jos keskitymme niin siihen, mitä meillä ei ole, alamme katsoa suhteita vain silmällä, mitä ne voivat tarjota meille. Meitä hallitsevat kysymykset, kuten "Mitä tämä henkilö voi tehdä hyväkseni? Mitä voin saada pois tästä tilanteesta?" Minä-suuntautuneisuuden perustana on mieliala, jossa kuppi on puolityhjä.

Avain päästä eroon tästä niukkuuden käsityksestä on kiitollisuus. Tosiasia on, että kuppi on puoliksi tyhjä ja puolitäysi, mutta kuten kirjailija Julio Olalla oivaltavasti sanoo , "ilman kiitollisuutta mikään ei riitä." Kun alamme olla todella kiitollisia kaikesta, mitä meillä on, tunnistamme omassa elämässämme olevan runsauden. Tietenkin siellä on terveytemme, resurssimme ja mahdollisuutemme, mutta myös kiitollisuus siitä, että olemme elossa, olemme yhteydessä niin moneen asiaan ja voimme valita oman tilamme.

Kun arvioimme elämäämme tällä tavalla, me itse asiassa vastaanotamme nämä asiat sellaisina lahjoina kuin ne ovat, ja se siirtää meidät runsauden ajatteluun. Ymmärrämme, että meillä on enemmän kuin tarpeeksi, ja kuppemme täyttyvät. Alamme etsiä mahdollisuuksia kaikkialta, etsimällä vain tapoja ilmaista tuntemamme kiitollisuus. Kaikista suhteistamme - perheen, ystävien, työtovereiden, tuttavien kanssa - tulee reilua peliä. Kuten myös vuorovaikutus täysin vieraiden ihmisten kanssa.

Muutama vuosi sitten Chicagon keskustassa 10 meistä oli päättänyt kokeilla koetta. Luodaksemme tekosyyn olla yhteydessä niihin, joiden ohi kuljemme koko ajan, olimme valmistaneet 150 pussitettua lounasta, jakaneet kolmen hengen ryhmiin ja lähteneet kaduille. Lounaiden lisäksi ideana oli todella tutkia omaa anteliaisuuttamme jokaisessa vuorovaikutuksessa. Joten kaikkien kanssa, jotka näyttivät siltä, ​​että he voisivat nauttia lounaasta, aloitimme tarjouksen tekemisellä ja sen jälkeen annoimme asioiden tapahtua orgaanisesti. Jotkut hyväksyisivät sydämellisesti, mutta siirtyvät sitten nopeasti eteenpäin; toiset kieltäytyisivät suoraan aterioista; joillain ei edes ollut henkisiä kykyjä käsitellä sitä; ja muut olisivat tekemisissä kanssamme ja jopa liikuttuivat kyyneliin.

Mutta me olimme niitä, jotka opimme. Kirkkain muistoni on nähdessäni afroamerikkalaisen miehen odottamassa kadun ylittämistä. Hän on täytynyt olla 40-vuotiaana, hänellä oli yllään nahkatakki ja jokin kertoi minulle, että hän saattaisi arvostaa ateriaa. Kun lähestyimme toisiamme, ennen kuin ehdin edes sanoa sanaa, hän oli ojentanut kätensä haluten puristaa minua.

Puristin hänen kättään ja hän halasi minua syvästi ja sanoi: "Kiitos."

"Mitä varten?" kysyin häneltä. En ollut edes tarjonnut hänelle lounasta.

Hänen vastauksensa järkytti minua. "Huolehtimisesta. Olen ollut työttömänä neljä kuukautta, vain raapinut kaduilla. Ja kaikki kävelevät ohi eikä kukaan edes katso minua silmiin. Juuri niin kuin katsoit minua, voisin kertoa, että välitit."

Tarjosin hänelle lounasta, mutta siitä oli jo tullut toissijaista; hän ei edes ottanut sitä, ja minuutin sisällä olimme molemmat matkalla. Siinä lyhyessä ajassa hän oli antanut minulle maistaa siitä, mikä on mahdollista, kun lähestymme mitä tahansa tilannetta yksinkertaisella tarkoituksella antaa itsestämme ehdoitta. Olin oppinut, että suurin lahja, jonka voimme jakaa, on läsnäolomme ja että tämä loistava potentiaali on olemassa kaikissa suhteissamme. Tajusin silloin, että meistä kaikista voisi tulla läsnäoloaktivisteja.