Annie Dillard: Nähdessään

Kun olin kuusi-seitsemänvuotias, vartuin Pittsburghissa Ota arvokas penni omastani ja piilota se jonkun muun löydettäväksi. Se oli outo pakko; valitettavasti en ole koskaan sen jälkeen tarttunut siihen. Jostain syystä "piilotin" pennin aina samalle jalkakäytävälle kadulla. Kiinnittäisin sen vaikkapa sykomorin juureen tai koloon, jonka on jättänyt halkeileva jalkakäytävä. Sitten otin palan liitua ja piirsin lohkon kummastakin päästä alkaen valtavat nuolet, jotka johtavat penniin molemmista suunnista. Kun opin kirjoittamaan, merkitsin nuolet: YLLITYS ETEENPÄIN tai RAHA TÄLLÄ TAPALLA. Olin erittäin innoissani koko tämän nuolen piirtämisen aikana ajatuksesta, että ensimmäinen onnekas ohikulkija saisi tällä tavalla, ansioista riippumatta, ilmaisen lahjan universumista. Mutta en ole koskaan piipahtanut. Menisin suoraan kotiin enkä pohtinut asiaa sen enempää, ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua tarttuisin jälleen haluun piilottaa toinen penni.

On vielä tammikuun ensimmäinen viikko, ja minulla on hienoja suunnitelmia. Olen ajatellut nähdä. Siellä on paljon nähtävää, paketoimattomia lahjoja ja ilmaisia ​​yllätyksiä. Maailma on melko nastoitettu ja täynnä penniä, jotka on heitetty anteliaasta kädestä. Mutta - ja tämä on pointti - ketä innostuu pelkästä pennistä? Jos seuraat yhtä nuolta, jos kyykistyt liikkumattomana rantaan katsomaan vapisevaa aaltoilua vedessä ja saat palkinnoksi piisamipennun, joka meloi luolastaan, lasketko sen näkymään vain kuparilastuksi ja jatkat surkeaa tietäsi? On todellakin hirveää köyhyyttä, kun mies on niin aliravittu ja väsynyt, ettei hän kumarra ottamaan penniäkään. Mutta jos viljelet terveellistä köyhyyttä ja yksinkertaisuutta, niin että pennin löytäminen piristää kirjaimellisesti päivääsi, niin, koska maailma on itse asiassa istutettu penniin, olet köyhyydelläsi ostanut elinikäisiä päiviä. Se on niin yksinkertaista. Mitä näet, sen saat.

…Viikon viime syyskuussa muuttavat punasiipiset mustarastaat ruokkivat voimakkaasti talon takaosassa olevan puron varrella. Eräänä päivänä menin ulos tutkimaan mailaa; Kävelin puun luo, Osage-appelsiini, ja sata lintua lensi pois. Ne vain syntyivät puusta. Näin puun, sitten väriviskan, sitten taas puun. Kävelin lähemmäs ja toiset sata mustarastasta nousi lentoon. Ei oksa, ei oksa nyökkäsi: linnut olivat ilmeisesti painottomia ja näkymättömiä. Tai oli kuin Osage-appelsiinin lehdet olisivat vapautuneet loitsusta punasiipisten mustarastaiden muodossa; ne lensivät puusta, kiinnittivät silmäni taivaalla ja katosivat. […] Nämä esiintymiset tarttuvat kurkkuuni; ne ovat ilmaisia ​​lahjoja, kirkkaita kuparia puiden juurissa.

Kaikki on kysymys siitä, että pidän silmäni auki.

[...]

Näkemisen salaisuus on siis kalliin helmi. Jos luulisin, että hän voisi opettaa minut löytämään sen ja pitämään sen ikuisesti, horjuisin paljain jaloin ja sadan erämaan poikki minkä tahansa hullun jälkeen. Mutta vaikka helmi voidaan löytää, sitä ei ehkä etsitä. Valaistuksen kirjallisuus paljastaa tämän ennen kaikkea: vaikka se tulee sitä odottaville, se on aina, jopa harjoittelijoille ja taitaville, lahja ja täydellinen yllätys. Palaan yhdeltä kävelyltä tietäen, missä murhapeura pesii pellolla puron varrella ja milloin laakerit kukkivat. Palaan samalta kävelyltä päivää myöhemmin tietämättäni juuri omaa nimeäni. Litaniat huminat korvissani; kieleni läpäisee suussani Ailinon, alleluia! En voi aiheuttaa valoa; Enintä mitä voin tehdä, on yrittää asettua sen säteen polulle. Syvässä avaruudessa on mahdollista purjehtia aurinkotuulella. Valolla, olipa se hiukkasella tai aallolla, on voimaa: nostat jättimäisen purjeen ja lähdet. Näkemisen salaisuus on purjehtia aurinkotuulella. Hio ja levitä henkeäsi, kunnes olet itse purje, purje, läpikuultava, leveämpi tuulahdus. Kun hänen lääkärinsä riisui siteet ja vei hänet puutarhaan, tyttö, joka ei ollut enää sokea, näki "puun valoineen". Tätä puuta varten etsin kesän persikkapuutarhoista, syksyn metsistä ja talven ja kevään metsistä vuosia. Sitten eräänä päivänä kävelin pitkin Tinker Creekiä ajattelematta mitään ja näin puun valoineen. Näin takapihan setripuun, jossa surukyyhkyt yöpyvät latautuneena ja muuttuneena, jokaisen solun surina liekeistä. Seisoin ruohikolla valot sisällä, ruoho, joka oli täysin tulta, täysin keskittynyt ja täysin unelmoinut. Se oli vähemmän kuin näkisi kuin olisi ensimmäistä kertaa nähty, hengästyneenä voimakkaasta katseesta. Tulitulva laantui, mutta kulutan edelleen voimaa. Vähitellen valot sammuivat setrissä, värit kuolivat, solut palasivat ja katosivat. Soitin edelleen. Olin koko ikäni ollut kello, enkä tiennyt sitä ennen kuin sillä hetkellä minut nostettiin ja lyötiin. Sen jälkeen olen vain harvoin nähnyt puun valoineen. Visio tulee ja menee, enimmäkseen menee, mutta elän sitä varten, sitä hetkeä varten, jolloin vuoret avautuvat ja halkeamien läpi pauhaa uusi valo ja vuoret paiskaavat.

-- Annie Dillard, elokuvasta "Pilgrim at Tinker Creek"